JOULUA, HYVÄT YSTÄVÄT, JOULUA!

Joulupäivä.
Jouluna olemme jo matkalla kohti valoa.
Ulkona on hämärää, vaikka on keskipäivä. Silti, talvipäivän seisaus on jo takana päin. Nyt matkaamme kohti kesää, kohti lämpöä ja valoa.

Rakastan joulua! Rakastan sitä, kun lumi peittää valkoisella vaipallaan puut ja mannut. Rakastan sitä, kun kynttilät luovat pimeyteen valojen tuikkeen. Rakastan sitä, kun saan kotona käpertyä nojatuoliin takan ääreen hyvän kirjan kanssa. Rakastan sitä, ettei tarvitse olla yksin, vaan minulla on oma kullanmuruni, joka valkoisine partoineen aattoiltana koluaa komerosta paketteja sylissään ja möreällä äänellä tiedustelee, josko talossa on kilttiä väkeä.  Rakastan sitä, että joulupäivän aamuna saamme hiljaisia teitä kulkea kirkkoon, tähtien valaistessa kylänraitteja, pysähtyä jouluseimelle kirkkotien päähän miettimään joulun todellista merkitystä, kirkon kynttilöiden lepattaessa ja joululaulujen kaikuessa.

Joulu on nykyään erilainen. Vanhat tavat ovat väistyneet. Ja uusi tavattomuus on tullut tilalle.  Ennen joulu oli oikeasti pyhä. Aattona julistetun joulurauhan jälkeen kaupat ja ravintolat sulkeutuivat, linja-autot lakkasivat kulkemasta, kaikki pysähtyi. Sama jatkui joulupäivänä. Vasta Tapaninpäivänä palautui normaali meno. Ihmiset olivat kotonaan, toisen luona ei ollut soveliasta vierailla ennen Tapania.

Muistan kerran, kun olimme veljeni kanssa menossa Turun Tuomiokirkossa pidettävään vesperiin, aattoiltana klo 22. Olimme sopineet, että haemme serkkumme mukaan, kun bussit eivät kulkeneet. Kun sitten aikanaan soittelimme ovikelloa, tätimme tuli kyllä avaamaan oven, mutta ei päästänyt meitä sisään. Kerroimme tulleemme hakemaan serkkua vesperiin, mutta se ei muuttanut tilannetta. Ei ollut vierailuaika, toisten joulurauhaa tuli kunnioittaa. No, pääsimme kyllä kaikki matkaan, mutta tilanne on jäänyt iäksi mieleeni. Vanhat tavat ovat meissä syvällä.

Nykyään ei enää kunnioiteta mitään. Kännykät ja tietokoneet ovat jo kaataneet kaikki rajat, kun kaikkialle pääsee milloin vain. Yksityisyys on kadonnut. Eikä se ole pelkästään hyvä asia.  Mielestäni ihmiset tarvitsevat myös omaa aikaa, olla ihan rauhassa oman väen kesken.  Kaikkea tekemistään ei tarvitse koko aikaa päivittää Facebookiin tai laittaa tekstarina kavereille.  Hah. Tässä minäkin kirjoitan blogiini joulupäivänä ja kohta vielä linkitän tämän myös Facebookiin. Silti en jaksaisi jokaista tekemistäni sinne laittaa. Enkä usko että muut jaksaisivat niitä edes lukea =D

Mutta palatakseni vanhoihin hyviin aikoihin, viime vuosituhannelle, niin silloin myös television ohjelmista huomasi, että oli joulu. Nykyään ohjelmisto on samanlaista kuin muinakin päivinä. Sieltä tulevat samat sarjat, uutiset ja renkutukset kuin muulloinkin. Kenellekään ei ole annettu joululomaa. Paitsi aamutelevision väelle.  Miksi muka uutisiakin pitää lähettää sen sata kertaa päivässä? Miksei ohjelmistossa huomioida joulua? Missä ovat kaikki ihanat jouluaiheiset elokuvat ja lastenohjelmat? Aattona sentään taisi olla joulupukin kuuma linja vielä toiminnassa.  Muutama jouluaiheinen ohjelma koko kanavavalikossa - sillä se on kuitattu. 

Ihan asiasta toiseen mennäkseni: aikoinaan oli sellainenkin tapa, että sadepäivinä esitettiin normaalia enemmän elokuvia. No, tätä tapaa ei ehkä nykyään voi enää olla siksi, että sadepäiviä on niin usein. Joulukuussakin. Tässä kuussa on ollut miltei joka toinen päivä vesisadetta, joka toinen pakkasta ja/tai lumisadetta. Onneksi sitä valkoista on meillä sentään ollut, ja on vielä tälläkin hetkellä, joskin lämpöasteet ovat tehneet maantiet jääkentiksi ja räystäiltä tipahtelee vesi. Etelä-Suomessa on ollut miltei lumetonta koko ajan. Sitä se ilmastonmuutos teettää.

Kuitenkin on ihanaa, että on joulu.

Jotkut ovat vaatineet sitä, että kristilliset pyhät pitäisi kieltää tai lopettaa tai mitä lie. Etteivät muslimit, jehovalaiset, ateistit ja muut sellaiset henkilöt joutuisi kärsimään, kun me juhlimme. Tähän pyhälistaan kuuluvat esimerkiksi joulu, pääsiäinen, helatorstai, helluntai, juhannus... Ihmettelen näitä vaatimuksia. Ovatkohan nuo henkilöt huomanneet sitä, että näiden pyhien menetyksen myötä myös he menettävät vapaapäivänsä. Olisivat hiljaa ja nauttisivat vapaasta, vaikka se kristillisen tapahtuman vuoksi olisikin. Eikä niitä missään tapauksessa saa siirtää viikonloppuihin. Yksi tyyppi kerran tärkeänä selitti, että tuollaiset arkipyhät rikkovat työn rytmin. Kas, kun se sama rytmi ei rikkoudu esimerkiksi itsenäisyyspäivän vuoksi, joka sekin usein sijoittuu arkipäivään. Tuollainen normaalin viikon rikkoontuminen juuri parantaa työtehoa. Ei jaksa, ellei saa välillä olla pois.

Nautitaan siitä, että on pyhiä, ihan keskellä viikkoakin ja siitä, että elämme kristillisessä maassa, jossa noudatetaan kristillisiä pyhiä (joita kenenkään ei ole pakko viettää). Nautitaan siitä, että meillä on vapaus. Ja joulu.

ARKIHUOLESI KAIKKI HEITÄ

Kauneimmat joululaulut -tilaisuus oli eilen illalla Pyhäjoen kirkossa. Ihan kuin vinkiksi minua Facebookissa opastettiin hakemaan sieltä joulumieli.  Ulkona satoi lunta isoin hiutalein ja maisema oli kuin postikortissa. Seimen luona tähti loisti kirkkaana valaisten tummaan iltaan. Mutta minulta oli todellakin joulumieli hukassa. Jaakko-ressu yritti vieressä olla "mitäs tässä", ja killisteli taivaalta putoavia valkeita hiutaleita.  Mutta löytyi se joulumieli minullekin sen tunnin aikana, kun laulut kirkossa soivat.

Kirkko oli tupaten täynnä, vaikka kaikilla kylillä järjestetään omatkin joululaulut. Ehkä kirkossa kuitenkin on erilainen tunnelma, juhlallisempi. Katto on korkealla ja urut pauhaavat. Kirkkokuorokin laulaa mahtavasti.

Ensimmäiseksi laulettiin laulu numero yksi, eli juuri tuo Arkihuolesi kaikki heitä. Sopii muistuttamaan siitä, että arjen voi jättää kirkon ulkopuolelle.  Paljon hyviä lauluja oli taas koottu tähän vihkoseen, muutamia outojakin. Suurin osa niistä laulettiin ja loput sai vielä vihon mukana kotiinsa, oikein papin luvalla.

Joulu on taas, riemuitkaa nyt.
Lapsi on meille tänä yönä syntynyt.
Tulkoon toivo kansoille maan,
pääskööt vangit vankilastaan.
Uskon siemen nouskoon pintaan.
Olkoon rauha loppumaton.
Joulu on taas, kulkuset soi.
Jossakin äiti lastaan seimeen kapaloi.
Tulkoon juhla todellinen.
Tulkoon Jeesus Herraksi sen.
Tulkoon rakkaus ihmisrintaan,
silloin joulu luonamme on.

Jouluyö, juhlayö, päättynyt kaikk' on työ...  Tähän lauluun oli annettu myös viittomakieliset sanat.  Pappi tai kukaan mukaan ei sitä kuitenkaan viittonut. Olisi voinut sen tehdä, ihan vaan omaksi ja muiden iloksi.  Olisi mukava opetella muitakin lauluja viittomakielellä. Itse nuorena opiskelin viittomakieltä, mutta se on jo pääosin unohtunut. Kiva kuitenkin tällainen joululaulu muiden joukossa =)

Pappi kertoi myös tarinan. Perheen isä luki lehteä ja pieni poika kyseli koko ajan jotain. Isä otti lehdestä kuvan, jossa oli maailman kartta ja repi sen moneksi pieneksi palaseksi. Hän antoi nämä pojalle ja pyysi kokoamaan palapelin niin, että kartta olisi taas kokonainen. Hän ajatteli pojalla kuluvan sen tekemiseen aikaa, jotta hän voisi rauhassa keskittyä lukemiseen. Poika tulikin varttitunnin päästä takaisin täydellisen kuvan kanssa. Isä ihmetteli, miten tämä oli osannut koota kartan niin nopeasti ja kysyi, onko tämä koulussa maantiedossa opetettu. Poika vastasi, ettei tiedä mitä maantieto on. Mutta toisella puolella oli ollut ihmisen kuva ja hän oli koonnut sen ehjäksi. Siinä samalla oli maailmakin eheytynyt.

Yksi lauluista oli Oi Betlehem, sä pienoinen.  Muistuu mieleeni ne ajat, kun kävin Betlehemissä. Siitä on jo parikymmentä vuotta ja maailma on muuttunut rankaksi sen jälkeen. Tuolloin tie Betlehemiin ei vielä on muurien reunustama. Saattoi vapaasti katsella ympäröiville kedoille, joissa paimenet kaitsivat laumojaan.  Betlehemin kaupunki oli jo tuolloin jakautunut arabien ja juutalaisten/kristittyjen alueisiin. Juutalaisten puolella pystyi huoletta liikkumaan, ei tarvinnut pelätä lentäviä kiviä. Jeesuksen syntymäkirkossa kävimme kuvaamassa paikan, jossa seimi oli kuulemma aikoinaan ollut. Liekö tuo niin varmasti osoitettu, eikä ne kaiken katolisen krumeluurin keskellä kovin vaatimattomalta näyttänyt. Mutta oli siinä tunnelmaa, kun ajatteli, että pikkuinen Jeesus-vauva oli siinä syntynyt. Aivan erilaisessa ympäristössä kuin tämä omamme.

Betlehemissä ei tuolloin ollut lunta, vaikka siellä nyt onkin maa valkoisena.  Ilma oli lämmin, pikkuinen vauva saattoi maata heinien päällä kapaloon käärittynä. Ankeampi kohtalo olisi täällä pohjoisessa voinut olla, mikäli olisi entisaikojen lumiin ja pakkasiin joutunut. Minä rakastan lumista joulua, eikä pienestä pakkasestakaan haittaa ole. Ehkä kaikki joululaulut olisivat nyt toisenlaisia: On hanget korkeat nietokset, vaan joulu, joulu on meillä. On kylmät paukkuvat pakkaset ja tuimat pohjolan tuuloset. Vaan joulu, joulu on meillä.

Eniten pidän laulusta, jota ei tänä vuonna laulettu.  Numero 15: Ilouutinen. Laitan sen sanat vielä tähän tuomaan joulun tunnelmaa. Jouluaaton hartaudessa se aina lauletaan. Käytäviä pitkin kulkevat laulajat, huilujen säestyksellä sitä esittäen. Ja tunnelma on heti valmis.

Nyt taivaat avautuu,
laulaa kuoro enkelten.
Maan ääriin kantautuu
suuri ilouutinen.

Tulkaa kaikki nyt laulamaan,
on Poika syntynyt maailmaan.
Tulkaa laulamaan, aa-aa-aa.

Nyt huolet unohtuu,
kukat peittää koko maan
kun kansa kokoontuu
Herraa vastaanottamaan.

Maailma kirkastuu,
tuikkii tähdet Herralle.
Myös aurinko ja kuu
kumartavat Lapselle.

JÄNEKSEL OLI ONNELLINE LOPPU

Jos oikein ymmärsin, niin tämä tyttöjänes muutti Vatasen kanssa Lappiin. Tai maalle kuitenkin. Ne tykkäsivät toisistaan, ja taisi olla mukava yhteiselo edessä.

Tällainen loppuhuipennus oli äsken katsotussa Jäniksen vuosi -näytelmässä. Pyhäjoen näyttelijät panivat parastaan, ja ihan tosissaan. Hauska se oli. Paljon hauskempi kuin mitä uskalsi nauraa. Kun salissa oli niin vähän porukkaa, kolmisenkymmentä maksanutta katsojaa, oma ääni kuului liian kovana.  Näyttelijöitä ei ollut ihan yhtä montaa, mutta melkein.  Vähän harmittaa, kun porukat eivät mene esityksiä katsomaan. Mua varsinkin harmittaa, kun tiedän, minkä valtavan työmäärän ovat sen eteen tehneet. Harjoituksia viikoittain monta kuukautta, loppuajalla miltei päivittäin. Ja sitten nämä esitykset, kolme viikossa. On siinä tekemistä ja muistamista. Ja kiinni koko syksyn. Koko kylän pitäisi mennä katsomaan jo siitäkin syystä, vaikka ei yhtään näytelmistä välittäisi. Tai jäneksistä.

Paasilinnan kirjaa mukaellen oli tämä näytelmä tehty. Vatasen kaveri ajoi vahingossa jäniksen päälle, minkä perään Vatanen sitten ryntäsi. Ilmeisesti nuo tarinan tapahtumat veivät vuoden, ainakin nimi antaa niin ymmärtää. Ja paljon siinä ehtikin tapahtua. Matkattiin eri puolilla Suomea, rakennettiin taloa, sammutettiin metsäpaloa, kelluttiin järvessä ja kaiken lopuksi juopoteltiinkin melkoisesti.

Jänis oli kyllä koko näytelmän hauskin (ja söpöin). Salen myyjäksi tunnistin, yllätyksekseni. Onhan hän sielläkin hymyillyt sievästi, mutta piilottanut nuo näyttelijänlahjansa. Hauskasti jänis hyppeli läpi näytelmän, pelastui kauhean turkulaisen uhripiisiltä ja muiltakin vaaroilta. Ja kuten alussa tuli todettua: loppu hyvin, kaikki hyvin.

Toinen söpöliini oli hirvi, jota valitettavasti nähtiin vain näytelmän alussa. Hauskin kohta oli se, kun koko poppoo matkusti bussilla ja viimeksi sieltä vielä poistui hirvikin. Tätä ihmetteli  bussin kuljettaja, ja tuntui hirvi itsekin hämmästelevän =)

Jotkut näyttelivät paremmin kuin toiset. Vähän hämmästytti, että Vataselta oli niinkin usein sana hukassa. Toki hänellä on myös hirmuisesti muistettavaa, kun oli esillä koko näytelmän ajan ja miltei koko ajan äänessä. Silti.  Joidenkin kiekuminen on myös rasittavaa, mutta minkäs sille voi.

Mustalaiseukko, navettapiika (vai emäntäkö peräti?), afrikkalainen turisti, puolihullu turkulainen, juopunut kansalainen, alttaritaulun enkeli, Kekkosen pääkallo - kaikki nämä oli ystäväni Tarja =D  Siinä sai hyppelehtiä roolista toiseen, vaihtaa tyyliä ja hohottaa hulluna. Alttaritaulu oli varmaan melko vaativa, kun piti olla täysin liikkumatta koko ajan. Mitä nyt silloin liikahti, kun Jeesus sai ampuma-aseesta osuman polveensa. Turun murteessa ei ollut oikeaa nuottia, mutta sanat menivät suht kohdilleen.  En tiedä, kumpi oli pelottavampaa: mustalaisakan nauru vai turkulaisen horinat.

Näytelmä oli kokonaisuudessaan nautittava. Nauraakin sai sen verran kuin kehtasi. Itse asiassa enemmän kuin kirjan lukeneena ja televisioelokuvan katsoneena ajattelin. On se niin paljon näyttelijöistä kiinni. He sen tarinan lopulta tekevät. Kiitokset koko poppoolle!

MITÄ TELKKARISTA TULEE?

Vastaus tuohon otsikon kysymykseen on: ei mitään. Telkkarista ei tule nykyisin melkein yhtään mitään.

Eihän tämä toki yleisesti ottaen ole niin uusi ilmiö. Jo vuosia on saanut tottua siihen, että samoja ohjelmia pyöritettiin uudestaan ja uudestaan. Joskus vaihdettiin kanavaa, usein ei vaivauduttu tekemään edes sitä. Joskus kävi niin, että esimerkiksi TV1 esitti jotain sarjaohjelmaa alkuillasta. Viimeisen jakson koittaessa kuuluttaja hymyillen sanoi: älkää surko, sarja alkaa uusintana huomenna aamulla. Ja sitten sitä tuli taas kuukausikaupalla, nyt aamutelevision jälkeen. Eipähän tarvinnut katsoa.  Kun ei anneta ihmisille aikaa edes kuvitella unohtavasa, mitä ohjelmassa tapahtui, niin se jo tyrkätään uudelleen nähtäväksi.

Katsojien arvostaminen tipahti pohjalukemiin sen jälkeen, kun lupamaksu ruvettiin ottamaan kaikilta veron muodossa. Eipähän ole enää mitään tarvetta kehittää ohjelmia tai hankkia uusia, kun rahaa tulee kuitenkin.  Aiemmin katsojat saattoivat sentään vaikuttaa, tai olla vaikuttavinaan, lupamaksuillaan.  Se saattoi hieman kannustaa yrittämään jotain. Vaan ei enää. Nyt saamme katsella varmaan hamaan tulevaisuuteen niitä samoja ohjelmia, joita sieltä tulee ilta illan perään, viikosta toiseen, vuodesta toiseen.

Huoh.

KIRKKO KESKELLÄ KYLÄÄ

"Matalan kynnyksen jouluruokailu Räihän karaokekorjaamolla
...Tarkoitus on tarjota mahdollisuus joulunviettoon aterioinnin muodossa kaikille...
...Hyvä jouluruoka, torttukahvit sekä jouluhartaus luovat joulun tunnelmaa..."

Näin vuosi sitten. Joulun alla kokoonnuttiin karaokekorjaamolla pitkien pöytien ääreen. Porukkaa kerättiin paikalle oikein bussilla, joka kiersi ympäri kylää. Tunnelmaa varmaan oli, olivathan mukana pappi ja kanttorikin, seurakunta kun oli osaltaan ruokailua järjestämässä. Oliko muuta porukkaa ja miten paljon, se tieto on jäänyt minulta pimentoon.

Tästä ruokailusta mainitsen siksi, että se jäi tuohon yhteen kertaan. Nyt ei ole ollut mitään innostunutta porukkaa ruokailua järjestämässä ja jouluista hetkeä kaikille kyläläisille tarjoamassa. Onko enää edes koko karaokekorjaamoakaan? Karaokeinnostuskin loppui lyhyeen kuin kanan lento, ja sitä kannattava yhdistys.  Korjaamo ehkä vielä on... =O

Miksi innostusta ruokailun järjestämiseen riitti vain tuon yhden kerran? Eikös kaikkea kannattaisi kokeilla ainakin kahdesti, tai useamminkin, ennen kuin heittää kirvestä kaivoon? Vai eikö kukaan jäänyt sitä ruokailua kaipaamaan? Edes niistä syöjistä? Tai valmistajista? Tai korjaamolta?

Saman lyhyen lennon ovat suorittaneet myös Kotikirkko ja muualla pidettävät hartaudet.

Kotikirkkotoiminta aloitti innokkaan porukan johdolla. Parikymmentä varausta tehtiin heti. Ideana oli, että kirkko järjestetään jonkun kotona, tämän toivomalla teemalla, mukana seurakunnan työntekijä. Me olimme mukana ensimmäisellä kerralla. Tupa oli täynnä ja keskustelu mielenkiintoisesta aiheesta kulki kirkkoherran johdolla. Ilta oli mielenkiintoinen ja into tulevia tilaisuuksia kohtaan vain kasvoi. Emme tosin seuraaviin pariin tilaisuuteen sitten päässeetkään äitini sairastelun ja kuoleman takia. Mutta ei niitä tuon talven ainaka useampia ollutkaan.

Jotenkin sekin lopahti. Kaikki innokkaat jättivät sikseen. Oliko seurakunnan työntekijöillä liian kiire? Eikö riittänyt mielenkiintoisia aiheita keskusteltavaksi? Koettiinko järjestäminen sittenkin liian haastavaksi?  En tiedä, mikä oli syynä, mutta yhtään kotikirkkoa ei ole sen jälkeen järjestetty.

Innostuttiin myös järjestämään seuroja muualla, erilaisissa paikoissa. Yksi niistä oli juuri tuo karaokekorjaamo, josta sitten varmaan poiki ajatus jouluateriastakin. Kokoonnuttiin myös metsästysmajalla ja muuallakin. Paikkoja lueteltiin etukäteen lehdessä monta. Tarkoitus oli kai saada ihmiset innostumaan Sanan kuuloon tulosta, kun se tapahtui jossain muualla kuin kirkossa.  Vaan lyhyeksi jäi tuokin ura. Eipä taida enää olla tämäkään aatos elossa, en ainakaan ole kuullut =(

Tässä herätellään kysymystä siitä, pitääkö kirkon koko ajan muuttua ja yrittää jotain uutta? Tietenkin kirkko elää ajassa ja tällaiset ideat, joita tuossa yllä on kerrottu, ovat hienoja. Kunhan niihin vain saisi porukkaa mukaan. Kunhan niillä vain olisi jatkuvuutta...

Kylillä huudetaan sen perään, että pitäisi sopeutua kaikkeen maailman menoon. Mutta se ei ole kirkon tarkoitus. Vaan Jumalan sanan levittäminen, kutsuminen ihmisiä Jumalan yhteyteen, kokemaan pelastus ja uusi, erilainen elämä.

Jokin aika sitten Kallion kirkossa "saarnasivat" Jari Sarasvuo ja Tarja Halonen. Kirkko täyttyi ja lehdet hehkuttivat varsinkin Sarasvuota. Näitä tilaisuuksia kolumnissaan kommentoinut Jyrki Lehtola toteaa mm. "Kirkon on muututtava yhteiskunnan ja meidän ihmisten tunteiden mukana. Siksi kirkosta on tehtävä leppoisa olekelukeskus." "Nykykirkon tarkoitus on tehdä mitä vain, että sille tulisi tarpeellinen olo." Tämä tuntuukin olevan Suomen Luterilaisen kirkkokunnan yleinen käsitys. Vähän niin kuin Lehtola lopuksi sanoo: "Joskus oli tapana moraalisen kysymyksen edessä kysyä 'Mitä Jeesus tekisi,?' Tuo kysymys on muutettava muotoon 'Mitä mä tekisin, kun let's face it, mä oon oman elämäni toi jeesus." (IL 29.11.13)

Tähän ei voi kuin todeta yhden tuota blogia kommentoineen sanoin:
"Kirkko, jonka kuuluisi olla siihen kuuluville kristityille ohjaava voima, on nyt kuitenkin se, joka muuttaa suuntaansa joukon vaatimusten edessä. Ei kai voida lähteä siitä, että kun 'suuri yleisö' haluaa esimerkiksi homoliitot hyväksytyksi, niin kirkon pitää ne hyväksyä, vaikka oppi muuta sanoisikin? Ohjaako kirkkoa Jumala vai sen jäsenistön kulloisetkin ja vaihtuvat mielipiteet, ja sen myötä tuleva suosio? Kuka moista laitosta kunnioittaa, joka on valmis myymään kaikki periaatteensa?"

Enpäs tiedä, miten tässä jutussa nyt hypättiin yhdestä jutusta toiseen... Kannatan sitä, että järjestetään tilaisuuksia kuten Kotikirkko tai Metsäkirkko. Kannatan sitä, että ihmisiä kutsutaan Sanan ääreen herkkupöytien keskelle. Mutta kaikella toiminnalla pitäisi olla jatkuvuutta. Ymmärrän hyvin, että aktiivisia tekijöitä on seurakunnassa vähän, kaikki työ kaatuu yksien ja samojen harteille. Pyhäjoen seurakunnassa on kuitenkin tervehenkistä toimintaa. Kunnioitan ja arvostan kirkkoherraa ja muita työntekijöitä, jotka seisovat Jumalan Sanan takana (jos se nyt on oikea ilmaisu), eivätkä hoipertele kaikkien tuulien mukana. Kirkon on kuitenkin tarkoitus olla luja kallio eikä mitään tuuliviiri.

RAUHAISAA JOULUA! EI KUN MARKKINAJOULUA! EI KUN...

Mistään rauhasta ole puhettakaan, kun sattuu ihmisten ilmoille osumaan. Tänään osuttiin.

Aamulla herättiin upeaan päivään. Yöllä oli tullut lisää lunta ja sitä olivat viellä puiden oksatkin valkoisenaan, ja tiellä ajeli aura-auto tyytyväisenä päästessään taas hommiin. Johan sitä edellisestä lumesta onkin kuukauden päivät, joten ilolla otimme tämän vastaan.

Päivä kun valkeni, niin aurinkokin alkoi paistella miltei kirkkaalta taivaalta. Muutamia pilvenrääpäleitä emme mainitse, kun eivät edes uhkaavilta näyttäneet. Näin talvisydännä, vuoden pimeimpänä aikana, on todella pimeää. Nytkin tätä kirjoittaessani kello on vähän yli neljä iltapäivällä ja ulkona täysi pimeys. Vielä kuukausi pitää odotella ennen kuin saavutetaan se kaikkein pimein aika ja taas alamme kulkea kohti valoa.

No, hyppäsimme siis autoon ja ajoimme kirkkaalla poutasäällä kohti Raahea. Vähän vaan harmitti kameran jättäminen kotiin, kun oli niin totaalisen upeat maisemat. Mutta nautimme niistä silmillämme ja kohta saavuimmekin jon isoon kaupunkiin. Messut olivat liikuntahallilla, joka on kätevästi laitakaupungilla, joten parkkitilaa riittää. Vaan ei silti tarpeeksi. Kaikki parkkipaikat ja tienvierukset olivat täynnä autoja.

No, emme jäänee norkoilemaan vaan suuntasimme Pattijoen ABC:lle haukkamaan huikopalaa ja katselemaan ihania tavaroita, joita siellä myyvät. Lahjuksia. Tavattiin vielä isopomokin, eli Antero matkalla Parhalahden koulun satavuotisjuhliin. Tokmannilla piti tietenkin käydä hankkimassa valokuvakehyksiä ja namimuotteja joululahjojen tekemistä varten. Ja sitten uusi yritys messuille.

Väki oli varmaan näiden kahden tunnin aikana osittain ainakin vaihtunut, mutta yhtä täyttä oli silti. Päädyimme sopuratkaisuun. Minä hyppäsin kyydistä pois ja Jaakko ajoi auton tien toiselle puolelle, Nesteen pihaan. Sieltä tuli hänelle kiva kävelylenkki pyhäpäivän ratoksi =)

Viime vuonna en messuilla päässyt käymään, ja nyt olinkin into piukassa. Tehtäväkseni olin saanut vakoilla käsitöiden hintoja omia myyjäisiämme varten. Olihan siellä käsitöitä, sukkia ja lapasia, joku askarrellut jotain muutakin. Kakkuja ja joulukortteja myös. Kovin oli hepposen oloista tarjonta aiempiin vuosiin verrattuna. Ostin silti pienet sukat ja vanttuut sekä itselleni enkelinsiivet =D  Minulla on jo sädekehä, jonka aion pukea joulunalusviikolla kouluun, nyt siipineen kaikkineen.

Kuuma kamina oli mukana ja heiltä ostin muutaman tiskirätin. Tosi ihania tuotteita heillä, paljon kissoja ja pöllöjä. Aion ostaa enemmän kunhan viikon päästä tulevat Pyhäjoen joulutorille.  Kaijalla on myös tosi ihania tuotteita. Niitäkin pitää käydä ostamassa, jos (toivottavasti) tulee paikalle.  Odotankin nyt innolla ensi lauantain joulunavausta ja joulutoria. Ja jo sitä ennen keskuskoulun joulumyyjäisiä.  Omamme ovat vasta itsenäisyyspäivän jälkeen, mutta siellä onkin tosi paljon tosi ihanaa myytävää =)

Niin, noista tämän päivän messuista pitää todeta, että olin hieman pettynyt. Oli jotenkin latistunut tunnelma aiempiin vuosiin verrattuna. Vai kultaako aika nekin muistot?

NENÄPÄIVÄÄ!

Tänään vietetään valtakunnallista nenäpäivää. Punanenäisiä ihmisiä näkyy normaalia enemmän liikkeellä.

Meillä Pyhäjoella kukaan ei myynyt neniä. Ei punaisia, eikä muunkaan värisiä. Joten piti itse keksiä jotain. Ensin leikkasin sellaisen avattavan version vaahtomuovista ja yritin maalata sen punaiseksi. Ei oikein onnistunut, kun ei ollut kunnon maalia. Aamulla sitten keksin, että voisin tehdä punaisen tupsun. Ei kun tuumasta toimeen. Samalla tein niitä kaksi, jotta Tarjakin saisi omansa.

Olimme Tarjan kanssa jo aiemmin päättäneet, että pukeudumme asiaankuuluvasti, eli iloisia ilmeitä tuottaviksi. Hänellä oli silkkiliivi siihen sopivine huiveineen, tupsunenä ja afrokampaus. Minulla suomineidon letit ja värikäs huivi, ja tupsunenä tietenkin.

Oli vähän harottavaa katsella koko päivä tupsun takaa. Pelkäsin, että sen poiston jälkeen silmäni katsoisivat kieroon. Eivät onneksi niin tehneet =D

Koululla oli ihan mukava tunnelma, kun muutamat opettajatkin kulkivat ylimääräiset hiukset päässään, yhdellä oikeanlainen nenäkin.  On kivaa, kun ihmiset eivät tunne itseään liian tärkeiksi osallistuakseen pieneen hullutteluun.

Perjantain kunniaksi söimme myös suklaajuustokakkua. Virallisesti se oli entisen rehtorin tasavuosien kunniaksi, epävirallisesti perjantai- ja nenäpäiväkakku. Herkkua kuitenkin =P

Innolla jäämme odottamaan joulua tonttulakkeineen ja kuurapartoineen...

HYVÄÄ NENÄPÄIVÄÄ!

 

 

 

 

 

 

 

TAHALLINEN VAHINKO

Meidän pieni, suloinen, ystävällinen, viisas, kärsivällinen, nuori, kaunis, erittäin rakas kisumisumme jäi viime perjantaina auton töytäisemäksi melkein kotiportillamme.

Aamuyöllä Vili oli päästetty ulos normaaliin tapaan. Pissaamaan ja metsästämään, kenties vähän seikkailemaankin. Yleensä se tuli aamuksi kotiin ja oli oven takana odottamassa sisälle pääsyä heti herättyämme. Tuona aamuna ei ollut. Ajattelimme, että ehkä lenkki on venynyt normaalia pidemmäksi.

Iltapäivällä kotiin mennessämme Jaakko totesi, että ei ole nähnyt Viliä koko päivänä. Lähdimme kiertelemään puutarhaa huudellen ja kutsuen. Jaakko lähti käymään Minkintielläkin, jos Vili olisi lähtenyt sinne katsomaan naapurin kissaa. Vaan ei ollut.

Kohta tuli ovelle nainen koiransa kanssa. Lapsensa olivat nähneet kuolleen kissan tienposkessa ja epäilivät sen olevan meidän Vili. Menimme katsomaan, ja olihan se. Siellä se pikkuressu makasi kyljellään, jäykistyneenä, verta suunpielestä vuotaneena. Kuolema oli vienyt meiltä niin rakkaan perheenjäsenen.

Nainen kertoi, että joku poika oli jo aamuseitsemältä törmännyt Viliin. Että ei tällä ollut niin kova vauhtikaan. Vaan luulenpa toisin. Jos se olisi ajanut rauhallisesti, Vili ei olisi sen kanssa kosketuksiin joutunut. Tuossa Annalantiellä kaahaavat autot tuhatta ja sataa, varsinkin Parmacolla kulkevat pitävät sitä kiitoratana.

Vili oli viisas ja varovainen kissa. Se ei koskaan halunnut olla lähelläkään autoa, kun tämä oli käynnissä. Ei olisi tullut kuuloonkaan, että se olisi jäänyt tielle istumaan ja odottamaan auton törmäämistä. Tai syöksynyt sen tielle, päin vastoin! Vili meni aina piiloon isoja ääniä: imuria, ruohonleikkuria, mopoa, autoa... 

Ei ole mitenkään mahdollista, että Vili olisi nytkään rynnännyt auton eteen. Se on varmaan istunut penkalla odottamassa auton ohi menoa. Ja auto on kaahannut sen päälle, tahallisesti. Vilissä ei ollut muita ulkoisia vammoja kuin verinen suunpieli. Se ei siis ole voinut olla auton edessä tai jäädä sen yliajamaksi. 

Teko on ollut tahallinen.  Tästä kertoo sekin, että kyseinen henkilö ei ole edes vaivautunut ilmoittamaan meille, että on tappanut kissamme. Ei edes tullut ovelle kysymään, jos on ollut epävarma. Oikealla asialla ollut olisi toiminut oikein. Kauheinta on se, jos Vili vain jätettiin kuolemaan, vaikka se olisi ollut vielä pelastettavissa.

Vili on nyt rauhassa. Se on saanut oman pikku kummun puutarhan perälle. Sitä eivät mitkään hurjastelijat voi enää vahingoittaa. Me sen sijaan olemme täällä, ja suremme. Olen itkenyt silmät päästäni koko viikonlopun. Vieläkään en pysty olemaan itkemättä, kun näen sen ruokakipon tai harjan.  Tai, kun kutoessasi heitän lankakerän lattialle, eikä se ole enää sillä leikkimässä. Tai, kun käyn nukkumaan, eikä se enää pyri jalkojeni viereen.  Tai, kun lueskelen tai katson televisiota, eikä se enää ole vieressä kerällä nukkumassa tai istu ikkunalaudalla katsomassa ulos ikkunasta. Tai, kun kuljen puutarhassa, eikä se enää hypi ympäriinsä pyydystellen hyönteisiä tai pelotellen lintuja.

Hautasimme Vilin puutarhan perälle. Siellä se on kivikeon alla, pienen keramiikkalinnun vartioimana. Oma nimikilpi muistuttaa, kuka siellä makaa. Ei sillä, että sitä koskaan unohtaisimme. Laitoimme sinne myös lyhdyn, jossa pimeällä palaa kynttilä tuikuttaen valoa meille asti. Kun katsomme ikkunasta ulos, on kuin Vili vilkuttaisi. Sanoisi, että kotona ollaan.

Tuollainen yliajaja ei lainkaan tajua, miten suuren aukon hänen tekonsa jättää toisten elämään. Meidän elämässämme on maailman ihanimman kissan kokoinen aukko. Eikä se ehkä täyty koskaan :'(

SIUNATKAA - ÄLKÄÄ KIROTKO

"Juha Kärkkäinen joutui tuomittavaksi siitä, kun hän on julkaissut artikkeleita tapahtuneista tosiasioista, joista kaikki vallan kahvassa olevia mielistelevät tiedottajat vaikenevat. Näitä asioitahan ei oikeudessa pystytty kumoamaan, eikä osoittamaan perättömiksi. Mutta tätä ei media ole tuonut ihmisten tietoisuuteen, vaan jatkaa mustamaalaamista. Miten kävi sananvapauden? Kaikki kolme: tiedottaja, Julkisen Sanan Neuvosto ja käräjäoikeus ovat sananvapauden tyrmänneet. Ts. vallassaolevat saavat vapaasti hääriä pienessä piirissä, sillä sen vahtikoira on vaiennettu."

Tämä mielipiteen on kirjoittanut ystäväni, mies, jota pidin kunnian miehenä ja oikeiden asioiden totuudentorvena.

Nyt näyttää siltä, että asiat ovat menneet pahasti sekaisin. Sananvapaus tai sen rajoittaminen ei koske tätä asiaa. Ei tässä puututtu siihen, että kyseinen lehti kirjoittaa enempi ja vähempi potaskaa monesta asiasta. Eikä edes kirjoita, vaan julkaisee netistä kopioituja valmiita juttuja.  Tässä tapauksessa oli kyse kansanvihaan kiihoittamisesta. 

 On aivan eri asia kertoa oikeita ja tosia asioita tapahtumista, kuin mollata yhtä ja ainoaa kansakuntaa, juutalaisia. Jos lehti kerran ajaa oikeutta, niin missä olivat jutut muista? Missä olivat jutut muslimien ja katolisisten terrori-iskuista, sotilaiden kansanriistosta, sodista, vainoista, nälästä, Syyrian tilanteesta, muista sisällissodista, leviävistä taudeista, vallankumouksista, diktatuureista, luonnonkatastrofeista, ihmisten ja eläinten kärsimyksistä... Luettelo on loputon. Mutta ei lehden kirjoittelu. Se koski vain juutalaisia.

Juutalaiset tekevät virheitä, niinhän me kaikki. He tekevät vääriä tekoja, mutta he eivät suinkaan ole ainoita eivätkä niitä pahimpia.  Kun joku omistaa pankin, onko hän syyllinen ollessaan juutalainen?  Entäpä muut pankkiirit?  Kun joku käy kauppaa, onko hän syyllinen ollessaan juutalainen? Entäpä muut kauppiaat?  Kun juutalainen sotii omalla maallaan, onko hän syyllinen?  Entäpä muut sotijat? Se suuri määrä, joka suurin joukoin menee tuhoamaan ihmisiä ja toisen maata kauas pois omaltaan.  Entä se mieletön määrä kärsimystä, mikä juutalaista kansakuntaa on kohdannut?  Entä mihin on unohdettu kaikki juutalaisten saavutukset?

Vaikka ne joskus olisivat totta edes osittain olleetkin, niin missä on anteeksiantamus - tuo kristillisyyteen kuuluva perusasia?  Sen vielä jotenkin ymmärrän, että Jumalaa tuntemattomat ihmiset puhuvat, mitä sattuu. Mutta kristityn pitäisi muistaa anteeksianto ja siunaus.

Sen sijaan, että puolustaisimme valheita tai toisimme esiin vain vääryyksiä, meidän pitäisi tehdä niin kuin Raamattu meitä kehoittaa.  Meidän pitäisi siunata tuota kansakuntaa, jolla on aivan erityinen sija Jumalan sydämessä.

Jumala sanoi Moosekselle:
"Siunatessanne Israelilaisia sanokaa heille:
Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua;
Herra valistakoon kasvonsa sinulle ja olkoon sinulle armollinen;
Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi
ja antakon sinulle rauhan.
Näin he laskekoot minun nimeni israelilaisten ylitse, ja minä siunaan heitä."
(4 Moos 6:23-27)

Meidän pitäisi myös siunata tuota päätoimittajaa, joka näyttää ottaneen elämäntehtäväkseen juutalaisten mollaamiseen. Jumalalla on häntäkin varten suunnitelma. Samaa metodia voimme käyttää myös näitä muita juutalaisten vihapuheiden pitäjiä kohtaan. Sillä sitä ne ovat, vihapuheita.

"Siunatkaa, älkääkä kirotko" lukee Roomalaiskirjeessä 12:14.  Se on hyvä ohjenuora tässäkin.


Perjantain 1.11. Iltalehdessä oli tämä juttu. En tiedä, mitä tästäkin tulee, mutta katsotaan...

WIKSU VEKUTIN

"Possible ice on road", sanoi pikkuinen autoni, kun aamulla käynnistin sen. Tai eihän se oikeastaa sanonut, kunhan luetutti kojelaudan näytöllä. Fiksu kuitenkin.

Mistä se tiesi, että tämä pakkasaamu poikkeasi aiemmasta, jolloin jäätä ei ollut? Varsinkin, kun se itse majaili kuivassa katoksessa, eikä missään lumen ja jään keskellä.

Tietää tämä meidän Eemeli paljon muitakin asioita, ja ystävällisesti kertoo ne meillekin, kunhan on aiheellista. Ties mitä sen aivoissa vielä on varastoituna =O

Eikä tämä ole edes mikään ihmeellinen auto, pieni Fiiu vaan. Mitähän kaikkea mahtaakaan muhia Audien, Mersujen ja muiden kalliimpien autojen sisuksissa?  On tämä maailma ihmeellistä! Automaailma varsinkin.  Blondit ei pärjää niillekään...

KAIKKI JOHTAA JEESUKSEEN - TÄYTTÄ HEPREAA

"Herra on tullut ylistetyksi", "Minun Jumalani on täydelinen". On siinä naisihmisellä hienot nimet. Miehen nimet "Seuraa, pitää kantapäästä kiinni" ja "Jalosukuinen" eivät ole huonoja nekään. Nämä ovat etunimiemme heprealaiset selitykset =)  Hyvin alkoi siis viikonloppumme KKRO:lla heprean opiskelun merkeissä.

Kurssin opettajana toimi Juha Muukkonen Torniosta. Hän on kyllä Jumalan lahja maailmalle. Karismaattinen mies, täynnä Jeesusta. "Raamattu on Pyhästä Hengestä syntynyt, sen jokainen sana, jokainen kirjain, kertoo Jeesuksesta!"

Heprean kielen opiskelu oli aivan uudenlainen kokemus. Viime talvi Raahe-opistossa oli hyödyllinen. Tämä sen sijaan oli elämys! Kaikki asiat todella johtivat Jeesukseen. Juha lupasi, että jokaiseen kysymykseen oikea vastaus on: Jeesus. Ja olihan se, tuli itsekin kokeiltua =D

Heprean kielessä sanamuoto on toisin päin kuin meillä. Ei siis sanota hyvää 'huomenta' vaan 'boker tov' - huomenta hyvää.  "Pitää ajatella asioita lopusta käsin, niin saadaan oikea näkökulma. Taivaassa Jeesuksen luona ei tule mieleen maailman kurjuudet, loppu ratkaisee."  Välillä oltiin kuin herätyskokouksessa.

"Lännessä kirjoitetaan vasemmalta oikealle, idässä oikealta vasemmalle. Kaikki siis kirjoittavat koti Jerusalemia" =D  Tämä on yksi niistä monista kevennyksistä, joilla Juha maustoi opetustaan.

"Taivaassa puhutaan hepreaa, kun sen oppimiseen menee ikuisuus. Kannattaa aloittaa opiskelu nyt, koska taivaassa ei ole enää aikaa!"  "Heprean kielen kautta oppii tuntemaan Jeesuksen paremmin."  "Kurssilla olisi hyötyä siitä, jos osaisi Raamatun ulkoa." No, yksi muisti yhden, toinen toisen kohdan. Tällä selvittiin.

"Siunaus on siinä, että Jumalan tahto tapahtuu meidän elämässämme."  Sana siunaus tulee heprean kielessä sanajuuresta 'polvi'. Eli siunaus on 'olla polvillaan'.  Sekin kertoo paljon sanan merkityksestä.  Monilla sanoilla on tämäntapaiset juuret. Ja kaikkien juuri on lopulta Jeesus.

Kuulimme myös kertomuksen miehestä, joka oli kokenut vaikeita aikoja. Silti hän ei vihoitellut Jumalalle vaan totesi: "Uskon olevani Jumalan työn kohteena!"  Siinä on se siunaus. Sitä ei kaikkien huolien keskellä aina muista, että joskus pitää särkyä tullakseen eheäksi. Kaikki särkyneen ruukun muruset kerätään tarkasti talteen ja niistä muovataan uusi, ehyt astia.

Eräällä tauolla kuulin sivusta Juhan kertovan jollekin tarinaa siitä, miten häntä oli pyydetty tekemään jotain, toimimaan tietyllä tavalla, koska hän pappina on kirkon palvelija ja ihmisten palvelija. Siihen hän oli vastannut, että hän on Jumalan palvelija. Periaatteen mies siis.

Kaiken saarnaamisen ohella opiskelimme hepreaa yhden syksyn edestä. Päivät olivat tiiviitä. Perjantaina klo 16-21 ja lauantaina klo 9-18. Yhtään ei silti ehtinyt väsyttämään, kun  kaikki oli niin todella mielenkiintoista. Kolme viikonloppua vielä tulossa, marraskuussa, tammikuussa ja helmikuussa. Sitten odotammekin kesää, josko voisimme mennä  kesäkurssille. Tämä kaikki on niin suuremmoinen kokemus, että se on pakko katsoa loppuun asti. Paras on vielä edessäpäin!

Jeshua hu ohev otcha uani!

LIPPUMME LIEHUKOON!

Eilen, 10.10., oli Aleksis Kiven päivä. Liputuspäivä siis. Vaan ei liehunut lippua Pyhäjoen koulukeskuksen pihalla. Miksi? Koska kunnassa on päätetty, että liputuspaikkoja on vain kolme: kunnantalo, kirjasto ja Jokikartano. Säästöä nääs!

Suomalaiseen almanakkaan on merkitty liputuspäivät. Olen aina ollut siinä luulossa, että nuo päivät ovat niitä, jolloin kaikkien lipun ja tangon omaavien myös pitää liputtaa. Sen lisäksi voi liputtaa omina juhla-aikoinaan, esimerkiksi häissä tai synttäreissä. Mutta pakolliset liputukset pitää hoitaa.

Vaan eipä se taida niin ollakaan. Ei kai nyt Pyhäjoen kunta laittomuuksiin rupea =O

Siellä sitten nököttävät liput pakattuina ja lipputangot tyhjinä. Ei kerro enää koulukeskuksessakaan lippu oppilaille, että päivässä olisi jotain merkittävää. Itsenäisyyspäivä tai ylioppilasjuhla, juhannus tai muu juhla - laita itse lippu tankoon, jos haluat niitä juhlistaa!

Jo on aikoihin eletty. Sanon vaan =(

PATSAAN PALVONTAA?

Olemmeko me siirtyneet johonkin Aasian maahan kenties? Tällainen kysymys tuli väistämättä mieleemme, kun pari viikkoa sitten ajelimme Raision keskustassa. Joku ehkä miettii, missä Raisio on. No, sehän on Turun ja Naantalin välissä. Siellä siis ajelimme ja ihmettelimme.

Ehei, ei tämä ole mikään itämainen jumalankuva. Onpahan vain suomalainen versio aurinkokuninkaasta. Kyseinen herra oli alennettu tanssikuninkaaksi (ilmeisesti on tullut meriittiä silläkin alalla). Hirvitys tämä ainakin on =O

Raision keskusta ei ole koskaan ollut mikään kaunistus, kuten eräs ystäväni totesi. Mutta nyt se on muuttunut todella oudoksi. Kammottavaksi suorastaan. Erityisesti niille ihmisparoille, jotka asuvat tuossa patsaan takana olevassa kerrostalossa. Siis todellakin, joidenkin raukkojen koti on siinä ja he joutuvat päivästä päivään katsomaan parvekkeeltaan ja ilkkunoistaan, miten tuo "vapaudenpatsas" ojentelee kättään korkeuksia kohti. Öisiä painajaisia en uskalla edes ajatella.

Mitä ihmettä on Veikkauksen väen mielissä oikein ollut? Siis oikeasti! Kenen älytön väläys on ollut tehdä tuollainen patsas?

Onhan Tami toki maineikas valmentaja - mutta oikein patsaan arvoinen. Ja vielä tuollaisen kammotuksen. Ja kaiken lisäksi Raisiossa, mihin hänellä ei tietääkseni ole mitään yhteyttä.

Kyseisen talon asukkaat ovat valittaneet patsaasta ja heille on lehtien palstoilla luvattu, että patsas siirretään Turkuun, Artukaisiin. No, sinne se paremmin sopiikin, TYPhoon-hallin (tai mikä sen nimi nykyään llieneekään) viereen. Miksei samantien Kupittaalle jäähallin viereen. Siellä se häviäisi sopivasti ympäristöön.

Joskus sitä miettii, onko noiden tyyppien päässä lainkaan ajatuksia. Siis terveitä, järkeviä ajatuksia. Epäilyttää...

HEVONEN ON HÄST, PAPPI ON PRÄST

Pakkoruotsia!

Aika mielenkiintoinen tuo sana, pakkoruotsi. Siis, miten niin pakko? Onhan meillä pakkoenglantikin, toisilla pakkosaksa, pakkosuomi...  Pakollisia kaikki oppiaineet perusasteella ovat. Vainko ruotsin kieli on se, mitä kukaan ei haluaisi opiskella?

Itse olen vähän kuin väliinputoaja.  Oma isäni oli ruotsinkielinen. Häneltä olisin saanut kielen oppia ihan huomaamatta, jos hän olisi kuulunut elämääni. Mutta ei kuulunut. Äiti ja isä erosivat ja minä jäin ilman kaksikielisyyttä.  Sitä olen aina harmitellut.

Koulussakaan ei minun aikanani aloitettu kieliopintoja varhain, kuten nyt tehdään. Onneksi aletaan ymmärtää se, miten suuri pääoma kielitaito on. Ja lapsena se tulee ilmaiseksi.  Mielestäni tämä opiskelu pitäisi aloittaa vielä aikaisemmin, päiväkodeissa jo. Pidettäisiin leikki- ja laulutunteja, joissa kielenä olisi jokin muu kuin se oma. Laulun ja leikin kautta lapsi oppii paljon, ilman oppimisen tuskaa ja ennen kaikkea ilman sitä pakkoa.

Entinen esimieheni laittoi aikoinaan poikansa kouluun, jossa jo ensimmäisellä luokalla osa oppitunneista pidettiin englannin kielellä. No, hienoa sekin. Mutta voisi tuollaisia kouluja olla myös ruotsin kielellä höystettynä.

Vanhempana kielitaidon hankkiminen on vaikeampaa, joillekin kovankin työn ja tuskan takana. Kadehdin sellaisia ihmisiä, jotka tuosta vain oppivat viittä tai kymmentäkin kieltä. Ollappa itse sellainen. Mutta ihan nämä muutamatkin kielet olisi ollut kiva oppia jo lapsena. Edes se yksi.

Äsken kirjahyllystä käteeni osui Eurosanakirja. Siinä on kuusi kieltä ja 12 000 sanaa. Nuo kielet ovat suomi, englanti, espanja, italia, ranska ja saksa. Mielenkiintoista. Suomalaiset siis todella tarvitsevat espanjaa ja italiaa enemmän kuin ruotsia. Ai niin, suomalaisethan osaavat kaikki jo ruotsia, koska sen opiskelu on pakollista. Huraa!

HERRASMIEHIÄ

Löytyyhän noita vielä, vanhanajan herrasmiehiä.

Eilen olin vähän mörkkinä, kun parkkipaikalleni oli oman autonsa laittanut väliaikainen kävijä. Sen hän oli tehnyt ennenkin, vaikka tietää paikan kuuluvan minulle. Tällaiseen aikaan se ei vielä mikään katastrofi ole, mutta talvipakkasilla on. Jos joutuu jättämään auton kauas toiselle parkkipaikalle, missä ei ole lämpöpistokkeita. Niistä kun joutuu maksamaan, ottavat suoraan tilistä. Siksi olen siitä aina niin tarkkana. Siis varsinkin talvella.

No, kyseiselle herrashenkilölle huomautin asiasta. Taas. Hän sanoi olevansa pahoillaan, eikä tekonsa ollut tahallinen. Ei varmaan ollutkaan. Olin kuitenkin mörkkinä.  Myöhemmin kyllä keskustelimme asiasta Nalle Puhin välityksellä ja totesimme asian nyt olevan kunnossa, ei mörkkejä ajatuksia kummallakaan.

Mutta hänen puolestaan asia ei ollut sillä selvä. Iltapäivällä hän ilmestyi pöytäni viereen oranssinvärisen upean ruusun kanssa. Wau!  Hänet oli kuulemma opetettu tekemään niin. Opetettaisiinpa kaikki, en panisi pahakseni, eivätkä varmaan muutkaan =)

Taitaa olla kymmenisen vuotta aikaa siitä, kun kohtasin toisen herrasmiehen. Hänkin toi minulle ruusun. Hurmaavaa.

Kyllä heitä siis vielä löytyy. Herrasmiehiä. Ihan aitoja sellaisia.

Oma kullanmurunikin on sellainen, vaikken ole ruusuja aikoihin saanutkaan... <3

NYT ON JUHLAT JUHLITTU

Viime viikonloppu olikin sitten yhtä juhlaa.  Lauantaina järjestettiin Pyhäjoen syysmessut ja sunnuntaina Tasauspäivän myyjäiset.  Raskasta oli, mutta kivaa.

Lauantain messut olivat lukion kakkosluokkalaisten järjestämät. Niillä he keräävät rahaa keväällä tehtävään leirikouluun eli mielenkiintoiseen ynnä opettavaan matkaan ulkomaille. Käyntikohteina ovat olleet Lontoo, Rooma, Bryssel, Wien ja Cern, joitakin mainitakseni. Nyt taitaa matka taas suuntautua Lontooseen ja Shakespearen maisemiin.  Kovan työn takana tuollaiset messut ovat. Jo ekaluokan keväällä alkaa messujen suunnittelu, kesällä ollaan jo täydessä työn touhussa. Aina pitäisi keksiä jotain uutta, millä houkuttelisi kansaa ja näytteille asettajia. Viimeisin keksintö ovat nuo pihamarkkinat. Nyt kolmatta vuotta nekin vetivät väkeä, joskin sade hieman haittasi.

Paljon oli myös messuilijoita. Yhtään tyhjää looshia ei näkynyt. Ja oli vähän vaihteluakin niiden tarjonnassa.  Vuosikymmen sitten oli mukavaa, kun paikalliset yrittäjät ottivat enemmänkin osaa messuille. Oli pizzeria tuoksuvine tuotteineen, oli ravintola herkkuineen, oli K-market esittelyineen jne. Olihan siellä nytkin ravintola edustettuna, mutta ei tullut tuoksun tuoksua siltä suunnalla, ellei Axea lasketa. Tarjolla oli vain arpoja, joilla saattoi voittaa vaikkapa T-paidan. Hmm.

Lakritsikauppiaita sen sijaan löytyi. Ja kakkuja joiltakin. Mitään en tunnusta ostaneeni =)

Messujen avaajana oli Seppo Kääriäinen. Minä tykkään siitä miehestä, ihan sen takia, että hän on niin söpö =)  Sanoin sen hänellekin, kun kerran tilaisuus tuli. Aikoinaan TV1 esitti sellaista poliittista hupisarjaa kuin Itsevaltiaat. Siinäkin Kääriäinen oli niin hellyttävä hauskoine puheineen. Siis ei huvittava, vaan hauska. Sanoivat, että se johtuu siitä, että hän on savolainen, mutta en usko. Eivät kaikki savolaiset ole nallekarhuja.

Mukavia ihmisiä oli paljon. OP:n edustaja yhden mainitakseni. Todella mukava mies. Jos en jo olisi kyseisen pankin asiakas, saattaisin nyt haluta siirtyä sinne.  Ja puutarhuri, siten kai heitä vielä nimitetään. Vai pitäisikö sanoa puutarhan omistaja? Ja entäs ne söpöset koululaiset, jotka kartuttivat omaa luokkaretkikassaansa. Täytynee laittaa facebookiin kuvagalleria messuista, oli niin paljon kivoja ihmisiä ja tapahtumia.

Itse olin srk:n looshissa, joka oli mukavasti sijoitettu takanurkkaan, miltei piiloon. Saimme kuitenkin aikaiseksi sen verran mielenkiintoinen näköisen nurkkauksen, että poikkeajia riitti. Mitään muuta ei myyty mekään kuin arpoja, voittona yksi herkkukori. Vaan kaupaksi kävivät.  Tämän vuoden messujen teemana oli kotiseutu. Siihen oli ujutettu srk:n osalta historiaa. Näytillä oli vanha rippikirja, 1700-luvulta. Ennen isovihaa ollut kirjallisuus on tuhoutunut. Oli myös 1800-luvulta oleva Raamattu, joka oli kaiken lisäksi suomenkielinen ja todella hyvässä kunnossa. Myös vanha siunauslapio.  Hassu mielleyhtymä tuli mulle, kun ajattelin, että sillä olisi jotenkin siunattu eläviä, lyöty päähän  tai silleen. Mutta kysehän oli tietysti hautauksista. Oli myös kuvia vanhan kirkon palosta ja muuta kirjallisuutta.  Esillä oli myös vanha häpeäpenkki, 1580-luvulla rakennetusta kirkosta. Siihen kirkkoherra istutti miltei kaikki kävijät ja käski katsomaan seinällä olevien entisten kirkkoherrojen kuvia, lähinnä edellistä kirkkoherraa. Olipa pelote! Kiltisti porukka totteli ja näytti häpeilevältä =D

 

Minä olin kaikki yhdeksän tuntia oman lähetysnurkkani vahtina, mitä nyt pari kertaa pistäydyin muualla. Mukavaa se oli. Seinällä oli kuvia erilaisista lähetykseen liittyvistä tapahtumista. Ei heti uskoisikaan, miten moni toiminta liittyy siihen.

Monilta looshikävijöiltä ja näytteilleasettajilta kuulin, että olivat parhaat messut aikoihin. Tyytyväinen siis pitää olla. Ja toivottavasti oppilaatkin olivat tyytyväisiä tuotokseen kaiken sen vaivannäön jälkeen. Vielä sitä jälkipyykkiä riittää selvitettäväksi, laskutusta ja muuta, mutta keväällä pääsee sitten nauttimaan.

Sunnuntainen tasauspäivä menikin sitten nautiskelun puolelle. En ehtinyt messujen  takia tehdä mitään myytäväksi. Onneksi muut ehtivät. Tavaraa riitti maan tuotteista leivonnaisiin, hilloista kukkiin ja käsitöihin. Ja mukavasti tuotti sekin tapahtuma. Tasauspäivän myyjäiset ovat aina olleet siunattu tapahtuma. Lähetys on saanut rahaa ja me herkkuja. Omaan ostoslistaani kuuluu aina ystäväni valmistama marjapuuro. Sitä ostimme nytkin, kun hän oli omien kiireidensä keskellä sitä ehtinyt tehdä. Kakkuja myös ostettiin ompeluseurassa tarjottavaksi. Tyrnihillo livahti parempii suihin, samoin tomaatit. Mutta onneksi saimme eilen niitä tomaatteja hakea ystävien kotoa oikein ison pussillisen =)

On ihanaa, kun jotkut jaksavat järjestää tällaisiakin tapahtumia. Syksy on saapunut oikein todella. Ilmat kylmenevät ja päivät lyhenevät vauhdilla. Pimeys hiipii oville. Mutta ei pääse sisälle, kun odotellaan kohta jo joulua =)  Uudet järjestelyt siis käynnissä. Ahkerille riittää hommaa!

YPPÄRIN MARKKINAT

Yppärissä järjestettiin viime lauantaina markkinat. Kuulemma.

Ilmoitusta en markkinoista nähnyt. En lehdessä, enkä kauppojen seinillä. Oli kuulemma lehden järjestöpalstalla ollut. Jaa, että olisi pitänyt lukea järjestöjen tiedot. Miksi ihmeessä? EN KUULU MIHINKÄÄN JÄRJESTÖÖN ENKÄ SIIS SEURAA JÄRJESTÖPALSTAA!

Työkavereilla sama juttu. Eivät tienneet markkinoista mitään.

Markkinoilla oli kuulemma porukkaa, mutta enempikin olisi mahtunut. No, olisi kannattanut panostaa edes yhteen mainokseen, niin olisi sitä väkeä enemmänkin tullut.

Keskikylä hoitaa hyvin tämänkin puolen. Aina on lehdessä ilmoitus ja useinmiten juttukin, jotta kaikki varmasti tietävät markkinoiden ajankohdan. Siellä ollaankin usein käyty.

Olen joskus sattunut Yppärinkin markkinoille, itse asiassa kahdesti. Taisi olla silloin sellainen sihteerikkö, että tiesi ilmoittelun tarpeelliseksi. Toivottavasti tulevaisuudessa tästä jotain opitaan. Myh.

Eipä näistä markkinoista nyt sen enempää kirjoittamista ole. Eikä yhtään kuvaa =(

RAISKATUT MUSTIKKAMAAT

Olipa kerran sievä pieni metsikkö kylän laitamilla. Metsikkö oli pienuudestaan huolimatta kaunis kallioineen ja puineen. Metsikössä kasvoi runsaasti kanervia, sieniä ja marjoja. Joka syksy kyläläiset kävivät poimimassa ensin mustikat, sitten puolukat. Ja riittipä niitä kauempaakin tulleille, jotka tiesivät sen hyväksi marjapaikaksi.  Metsikössä oli myös pururata, jota monet kulkivat, vaikka eivät olisi aina vihkoon nimeään laittaneetkaan. Metsikköä kiersi kahdella reunalla tie, yhdellä omakoti/pikkufirma-alue ja neljäs reuna rajoittui upeaan museoalueeseen. Täydellinen pikku paikka siis.

Sitten joku sai älynväläyksen: kaadetaan suurin osa puista, tuhotaan marjamättäät, hävitetään pururata ja tehdään tilalle frisbeegolfrata!  Jee!  Tuumasta toimeen ja nyt on jäljellä vain muisto marjamättäistä ja sienistä, rauhasta ja kauneudesta.

Siis, ihanko totta?
OLIKO  TÄMÄ  TOSIAAN  AINOA  KUNNAN  OMISTAMA  METSÄALUE,  JONNE  TUO  RATA  SOPI? 
Aivanko varnastiko?

TURISTINA KIELOSAARESSA

Elokuun viimeistä viikonloppua, Venetsialaislauantaita, vietimme vuokraamalla mökin Kielosaaresta, kahden kilometrin päässä kotoa =)

Ensimmäinen kokemukseni Kielosaaresta on 17 vuoden takaa, kun kävin Pyhäjoella. Jaakko esitteli minulle Pyhäjoen kauneimpia paikkoja, ja Kielosaari kuului niihin. Istuimme penkillä "uimarannan" kohdalla ja katselimme vanhaa siltaa ja sitä yittäviä ihmisiä. Näkymä oli kaunis ja levollinen. Silta itsessään jykevä muistomerkki entisaikojen taitajista. Kiertelimme myös saarta ihastellen runsasta saniaiskasvustoa ja pieniä, vihreitä mökkejä. Mökit toivat mieleeni Norjan vastaavat, vain ruohokatto puuttui.

Vuosien myötä olemme yhdessä vieneet kaikki muualta tulleet vieraamme ihastelemaan Kielosaarta. Veljeni perhe jopa yöpyi mantereen puolen mökissä tupaantuliaisiimme tullessaan. He ihastuivat paikkaan, kiersivät jopa luontopolun. Ja oman tunnelmansa loi juhannusaaton hanurisoitanta, joka kuului koivuin koristellulta sillalta. Itsekin kävin sitä ihastelemassa. Oli elämys muillekin juhannusvieraille, siitä olen varma.

Olemme olleet Kielosaaressa monenlaisissa tapahtumissa. On ollut telttajuhlaa, lettukestejä tansanialaisten kanssa, kihlajaisten valokuvausta, uusien ylioppilaiden valokuvausta, hengellisiä lauluiltoja, pelimannimusiikkia, torvisoitantaa ja vaikka mitä.

Nyt siis yövyimme ensi kerran. Vuokraamamme mökki oli suurin, ainoa kaikilla mukavuuksilla varustettu. Mutta pieni se oli silti. Eihän sitä toki kesähuvilalle mentykään, vaan mökkeilemään. Ja siihen oli ilmakin mitä suotuisin. Eikä meteliäkään pahemmin kuulunut, kun tie oli onneksi sen verran kaukana. Venetsialaisyönä kuului pauketta. Oletimme sen kuuluvan raketeista, eihän toki kukaan yöllä sorsaparkoja ammuskele. Tai karhuja =O

 

 

Paikkoja kierrellessämme huomasimme, että uutta oli tekeillä, ja tehtykin jo. Kosken kohdalla oli uusi grillauspaikka penkkeineen ja pöytäryhmineen. Oikein kaunis paikka, vastapaatä Etelänkylän sähkölaitosta. Rannalta löysimme myös pikkuruisen puusaunan, sellaisen haltijoille sopivan. Sen edustalle oli tehty uusi uimapaikka portaineen.  Ja selkänojallinen penkki, mikä houkutteli istuksimaan vähän pitempäänkin luontoa ihailemassa. Olivat siellä varmaan vanhatkin keittiö- ja suihkutilat, ainakin ne rakennukset olivat vielä paikoillaan. Niissä emme käyneet, koska mökistämme löytyivät omat.

 

 

Lapsille oltiin tekemässä aidattua leikkikenttää. Entinen hiekkarantainen uimapaikka oli nyt jäänyt mottiin, kuten myös sen vieressä oleva rakennelma (ilmeisesti pukuhuone). Umpikuja siis. Mutta leikkipaikka oli iso. Ja aidattu.  Sen vierestä löytyi pöheikkö, jossa oli aivan selvästi majantekoainekset. Sinne me olisimme lapsena majoittuneet ja antaneet piutpaut kaiken maailman metallihökötyksille.

 

Onneksi vietimme saaressa viikonloppuna, joten rakennusmiehet koneineen eivät meitä ehtineeet paljoakaan häiritä. Sen sijaan meitä häiritsi mökkimme viereen kauhakuormaajalla kuljetettu multakasa. Miksi ihmeessä se oli siinä? Ihan mökin vieressä, keskellä vihreää nurmikkoa? Ei sille ollut siinä mitään tarvetta. Fiksumpi olisi kärrännyt ne mullat lähempänä työmaata olevalle aukiolle, joka oli kauempana mökistä ja puiden katveessa. Ihan yhtä hyvä paikka multakasan kannalta, mutta mökkiläisille parempi vaihtoehto. Herää taas kysymys järjen köyhyydestä =(

Mutta mökistä vielä. Siitä olisi saanut todella viihtyisän pienellä fiksaamisella. Ajattelin, josko virkkaisin pienet kapat takaseinän ikkunoihin, joissa oli tangot vaan ei verhoja. Ei niistä näkösuojaksi olisi, mutta ehkä vähän somistaisivat. Seinälle taulu tai kaksi, pikkuinen kirjahylly... Kalustus oli mitä oli, niin ne aina vuokramökeissä.  Ihmettelen, miksi niihin ei koskaan laiteta jonkinlaista lepotuolia, jossa olisi mukavampi istua kuin kovalla pirtinpenkillä. Sama juttu muuten hotelleissa. Jos nissä on sellainen tuoli, niin vain yksi, etteivät molemmat majoittujat voi nautiskella. Sängyissä oli huono nukkua. Ihan hyvät ne olivat yleisesti ottaen, mutta kotona olen tottunut tosihyvään sänkyyn. Peittoja ja tyynyjä oli tarpeeksi ja ne näyttivät puhtailta. Astioita puuttui. Joku oli ilmeisesti tarvinnut sinne alunperin viedyt mukit/kupit, kun pari kirpparilöytöä oli niiden tilalla. Mutta asustelua helpottaa huomattavasti, kun on paikka, missä keittää kahvia ja säilyttää kylmää tilaa tarvitsevat ruoat. Oma suihku ja lämpöpatterit, vessasta puhumattakaan, ovat jo ylellisyyttä. Terassin kalusteet kaipasivat ehostusta. Ja näytti siltä, että seiniäkin pitäisi vähän paikkamaalailla tulevan talven jälkeen. Toivottavasti näitä mökkejä ei päästetä ränsistymään samalla tavoin kuin kävi Pyhäluodon rannan rakennusten...

Ehkäpä siitä houkutteleva leirintäalue kehittyy. Kun vielä saisi sen vastaanottokahvilan toimimaan. Muistelen vain sitä yhden asiakkaan morkkaamaa kuivunutta pizzanpalaa...  Toivossa on hyvä elää. Ensi kesänä käyn tarkistamassa tilanteen. En varmaankaan enää yöpyjänä, mutta muuten nautiskelijana =D