Mistään rauhasta ole puhettakaan, kun sattuu ihmisten ilmoille osumaan. Tänään osuttiin.
Aamulla herättiin upeaan päivään. Yöllä oli tullut lisää lunta ja sitä olivat viellä puiden oksatkin valkoisenaan, ja tiellä ajeli aura-auto tyytyväisenä päästessään taas hommiin. Johan sitä edellisestä lumesta onkin kuukauden päivät, joten ilolla otimme tämän vastaan.
Päivä kun valkeni, niin aurinkokin alkoi paistella miltei kirkkaalta taivaalta. Muutamia pilvenrääpäleitä emme mainitse, kun eivät edes uhkaavilta näyttäneet. Näin talvisydännä, vuoden pimeimpänä aikana, on todella pimeää. Nytkin tätä kirjoittaessani kello on vähän yli neljä iltapäivällä ja ulkona täysi pimeys. Vielä kuukausi pitää odotella ennen kuin saavutetaan se kaikkein pimein aika ja taas alamme kulkea kohti valoa.
No, hyppäsimme siis autoon ja ajoimme kirkkaalla poutasäällä kohti Raahea. Vähän vaan harmitti kameran jättäminen kotiin, kun oli niin totaalisen upeat maisemat. Mutta nautimme niistä silmillämme ja kohta saavuimmekin jon isoon kaupunkiin. Messut olivat liikuntahallilla, joka on kätevästi laitakaupungilla, joten parkkitilaa riittää. Vaan ei silti tarpeeksi. Kaikki parkkipaikat ja tienvierukset olivat täynnä autoja.
No, emme jäänee norkoilemaan vaan suuntasimme Pattijoen ABC:lle haukkamaan huikopalaa ja katselemaan ihania tavaroita, joita siellä myyvät. Lahjuksia. Tavattiin vielä isopomokin, eli Antero matkalla Parhalahden koulun satavuotisjuhliin. Tokmannilla piti tietenkin käydä hankkimassa valokuvakehyksiä ja namimuotteja joululahjojen tekemistä varten. Ja sitten uusi yritys messuille.
Väki oli varmaan näiden kahden tunnin aikana osittain ainakin vaihtunut, mutta yhtä täyttä oli silti. Päädyimme sopuratkaisuun. Minä hyppäsin kyydistä pois ja Jaakko ajoi auton tien toiselle puolelle, Nesteen pihaan. Sieltä tuli hänelle kiva kävelylenkki pyhäpäivän ratoksi =)
Viime vuonna en messuilla päässyt käymään, ja nyt olinkin into piukassa. Tehtäväkseni olin saanut vakoilla käsitöiden hintoja omia myyjäisiämme varten. Olihan siellä käsitöitä, sukkia ja lapasia, joku askarrellut jotain muutakin. Kakkuja ja joulukortteja myös. Kovin oli hepposen oloista tarjonta aiempiin vuosiin verrattuna. Ostin silti pienet sukat ja vanttuut sekä itselleni enkelinsiivet =D Minulla on jo sädekehä, jonka aion pukea joulunalusviikolla kouluun, nyt siipineen kaikkineen.
Kuuma kamina oli mukana ja heiltä ostin muutaman tiskirätin. Tosi ihania tuotteita heillä, paljon kissoja ja pöllöjä. Aion ostaa enemmän kunhan viikon päästä tulevat Pyhäjoen joulutorille. Kaijalla on myös tosi ihania tuotteita. Niitäkin pitää käydä ostamassa, jos (toivottavasti) tulee paikalle. Odotankin nyt innolla ensi lauantain joulunavausta ja joulutoria. Ja jo sitä ennen keskuskoulun joulumyyjäisiä. Omamme ovat vasta itsenäisyyspäivän jälkeen, mutta siellä onkin tosi paljon tosi ihanaa myytävää =)
Niin, noista tämän päivän messuista pitää todeta, että olin hieman pettynyt. Oli jotenkin latistunut tunnelma aiempiin vuosiin verrattuna. Vai kultaako aika nekin muistot?
Tänään vietetään valtakunnallista nenäpäivää. Punanenäisiä ihmisiä näkyy normaalia enemmän liikkeellä.
Meillä Pyhäjoella kukaan ei myynyt neniä. Ei punaisia, eikä muunkaan värisiä. Joten piti itse keksiä jotain. Ensin leikkasin sellaisen avattavan version vaahtomuovista ja yritin maalata sen punaiseksi. Ei oikein onnistunut, kun ei ollut kunnon maalia. Aamulla sitten keksin, että voisin tehdä punaisen tupsun. Ei kun tuumasta toimeen. Samalla tein niitä kaksi, jotta Tarjakin saisi omansa.
Olimme Tarjan kanssa jo aiemmin päättäneet, että pukeudumme asiaankuuluvasti, eli iloisia ilmeitä tuottaviksi. Hänellä oli silkkiliivi siihen sopivine huiveineen, tupsunenä ja afrokampaus. Minulla suomineidon letit ja värikäs huivi, ja tupsunenä tietenkin.
Oli vähän harottavaa katsella koko päivä tupsun takaa. Pelkäsin, että sen poiston jälkeen silmäni katsoisivat kieroon. Eivät onneksi niin tehneet =D
Koululla oli ihan mukava tunnelma, kun muutamat opettajatkin kulkivat ylimääräiset hiukset päässään, yhdellä oikeanlainen nenäkin. On kivaa, kun ihmiset eivät tunne itseään liian tärkeiksi osallistuakseen pieneen hullutteluun.
Perjantain kunniaksi söimme myös suklaajuustokakkua. Virallisesti se oli entisen rehtorin tasavuosien kunniaksi, epävirallisesti perjantai- ja nenäpäiväkakku. Herkkua kuitenkin =P
Innolla jäämme odottamaan joulua tonttulakkeineen ja kuurapartoineen...
HYVÄÄ NENÄPÄIVÄÄ!
Meidän pieni, suloinen, ystävällinen, viisas, kärsivällinen, nuori, kaunis, erittäin rakas kisumisumme jäi viime perjantaina auton töytäisemäksi melkein kotiportillamme.
Aamuyöllä Vili oli päästetty ulos normaaliin tapaan. Pissaamaan ja metsästämään, kenties vähän seikkailemaankin. Yleensä se tuli aamuksi kotiin ja oli oven takana odottamassa sisälle pääsyä heti herättyämme. Tuona aamuna ei ollut. Ajattelimme, että ehkä lenkki on venynyt normaalia pidemmäksi.
Iltapäivällä kotiin mennessämme Jaakko totesi, että ei ole nähnyt Viliä koko päivänä. Lähdimme kiertelemään puutarhaa huudellen ja kutsuen. Jaakko lähti käymään Minkintielläkin, jos Vili olisi lähtenyt sinne katsomaan naapurin kissaa. Vaan ei ollut.
Kohta tuli ovelle nainen koiransa kanssa. Lapsensa olivat nähneet kuolleen kissan tienposkessa ja epäilivät sen olevan meidän Vili. Menimme katsomaan, ja olihan se. Siellä se pikkuressu makasi kyljellään, jäykistyneenä, verta suunpielestä vuotaneena. Kuolema oli vienyt meiltä niin rakkaan perheenjäsenen.
Nainen kertoi, että joku poika oli jo aamuseitsemältä törmännyt Viliin. Että ei tällä ollut niin kova vauhtikaan. Vaan luulenpa toisin. Jos se olisi ajanut rauhallisesti, Vili ei olisi sen kanssa kosketuksiin joutunut. Tuossa Annalantiellä kaahaavat autot tuhatta ja sataa, varsinkin Parmacolla kulkevat pitävät sitä kiitoratana.
Vili oli viisas ja varovainen kissa. Se ei koskaan halunnut olla lähelläkään autoa, kun tämä oli käynnissä. Ei olisi tullut kuuloonkaan, että se olisi jäänyt tielle istumaan ja odottamaan auton törmäämistä. Tai syöksynyt sen tielle, päin vastoin! Vili meni aina piiloon isoja ääniä: imuria, ruohonleikkuria, mopoa, autoa...
Ei ole mitenkään mahdollista, että Vili olisi nytkään rynnännyt auton eteen. Se on varmaan istunut penkalla odottamassa auton ohi menoa. Ja auto on kaahannut sen päälle, tahallisesti. Vilissä ei ollut muita ulkoisia vammoja kuin verinen suunpieli. Se ei siis ole voinut olla auton edessä tai jäädä sen yliajamaksi.
Teko on ollut tahallinen. Tästä kertoo sekin, että kyseinen henkilö ei ole edes vaivautunut ilmoittamaan meille, että on tappanut kissamme. Ei edes tullut ovelle kysymään, jos on ollut epävarma. Oikealla asialla ollut olisi toiminut oikein. Kauheinta on se, jos Vili vain jätettiin kuolemaan, vaikka se olisi ollut vielä pelastettavissa.
Vili on nyt rauhassa. Se on saanut oman pikku kummun puutarhan perälle. Sitä eivät mitkään hurjastelijat voi enää vahingoittaa. Me sen sijaan olemme täällä, ja suremme. Olen itkenyt silmät päästäni koko viikonlopun. Vieläkään en pysty olemaan itkemättä, kun näen sen ruokakipon tai harjan. Tai, kun kutoessasi heitän lankakerän lattialle, eikä se ole enää sillä leikkimässä. Tai, kun käyn nukkumaan, eikä se enää pyri jalkojeni viereen. Tai, kun lueskelen tai katson televisiota, eikä se enää ole vieressä kerällä nukkumassa tai istu ikkunalaudalla katsomassa ulos ikkunasta. Tai, kun kuljen puutarhassa, eikä se enää hypi ympäriinsä pyydystellen hyönteisiä tai pelotellen lintuja.
Hautasimme Vilin puutarhan perälle. Siellä se on kivikeon alla, pienen keramiikkalinnun vartioimana. Oma nimikilpi muistuttaa, kuka siellä makaa. Ei sillä, että sitä koskaan unohtaisimme. Laitoimme sinne myös lyhdyn, jossa pimeällä palaa kynttilä tuikuttaen valoa meille asti. Kun katsomme ikkunasta ulos, on kuin Vili vilkuttaisi. Sanoisi, että kotona ollaan.
Tuollainen yliajaja ei lainkaan tajua, miten suuren aukon hänen tekonsa jättää toisten elämään. Meidän elämässämme on maailman ihanimman kissan kokoinen aukko. Eikä se ehkä täyty koskaan :'(
