Tällainen loppuhuipennus oli äsken katsotussa Jäniksen vuosi -näytelmässä. Pyhäjoen näyttelijät panivat parastaan, ja ihan tosissaan. Hauska se oli. Paljon hauskempi kuin mitä uskalsi nauraa. Kun salissa oli niin vähän porukkaa, kolmisenkymmentä maksanutta katsojaa, oma ääni kuului liian kovana. Näyttelijöitä ei ollut ihan yhtä montaa, mutta melkein. Vähän harmittaa, kun porukat eivät mene esityksiä katsomaan. Mua varsinkin harmittaa, kun tiedän, minkä valtavan työmäärän ovat sen eteen tehneet. Harjoituksia viikoittain monta kuukautta, loppuajalla miltei päivittäin. Ja sitten nämä esitykset, kolme viikossa. On siinä tekemistä ja muistamista. Ja kiinni koko syksyn. Koko kylän pitäisi mennä katsomaan jo siitäkin syystä, vaikka ei yhtään näytelmistä välittäisi. Tai jäneksistä.
Paasilinnan kirjaa mukaellen oli tämä näytelmä tehty. Vatasen kaveri ajoi vahingossa jäniksen päälle, minkä perään Vatanen sitten ryntäsi. Ilmeisesti nuo tarinan tapahtumat veivät vuoden, ainakin nimi antaa niin ymmärtää. Ja paljon siinä ehtikin tapahtua. Matkattiin eri puolilla Suomea, rakennettiin taloa, sammutettiin metsäpaloa, kelluttiin järvessä ja kaiken lopuksi juopoteltiinkin melkoisesti.
Jänis oli kyllä koko näytelmän hauskin (ja söpöin). Salen myyjäksi tunnistin, yllätyksekseni. Onhan hän sielläkin hymyillyt sievästi, mutta piilottanut nuo näyttelijänlahjansa. Hauskasti jänis hyppeli läpi näytelmän, pelastui kauhean turkulaisen uhripiisiltä ja muiltakin vaaroilta. Ja kuten alussa tuli todettua: loppu hyvin, kaikki hyvin.
Toinen söpöliini oli hirvi, jota valitettavasti nähtiin vain näytelmän alussa. Hauskin kohta oli se, kun koko poppoo matkusti bussilla ja viimeksi sieltä vielä poistui hirvikin. Tätä ihmetteli bussin kuljettaja, ja tuntui hirvi itsekin hämmästelevän =)
Jotkut näyttelivät paremmin kuin toiset. Vähän hämmästytti, että Vataselta oli niinkin usein sana hukassa. Toki hänellä on myös hirmuisesti muistettavaa, kun oli esillä koko näytelmän ajan ja miltei koko ajan äänessä. Silti. Joidenkin kiekuminen on myös rasittavaa, mutta minkäs sille voi.
Mustalaiseukko, navettapiika (vai emäntäkö peräti?), afrikkalainen turisti, puolihullu turkulainen, juopunut kansalainen, alttaritaulun enkeli, Kekkosen pääkallo - kaikki nämä oli ystäväni Tarja =D Siinä sai hyppelehtiä roolista toiseen, vaihtaa tyyliä ja hohottaa hulluna. Alttaritaulu oli varmaan melko vaativa, kun piti olla täysin liikkumatta koko ajan. Mitä nyt silloin liikahti, kun Jeesus sai ampuma-aseesta osuman polveensa. Turun murteessa ei ollut oikeaa nuottia, mutta sanat menivät suht kohdilleen. En tiedä, kumpi oli pelottavampaa: mustalaisakan nauru vai turkulaisen horinat.
Näytelmä oli kokonaisuudessaan nautittava. Nauraakin sai sen verran kuin kehtasi. Itse asiassa enemmän kuin kirjan lukeneena ja televisioelokuvan katsoneena ajattelin. On se niin paljon näyttelijöistä kiinni. He sen tarinan lopulta tekevät. Kiitokset koko poppoolle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti