OPETTAJA MINUN ELÄMÄSSÄNI

Tarina on pieni, koska kyseinen opettaja oli minulla vain kansakoulun alaluokilla, ensimmäisellä ja toisella. Siihen aikaan (1961-63) olivat alakoulun opettajat erikseen ja yksi opettaja hoiti luokan opetuksen kaikkien aineiden osalta.
Opettajani nimi oli Anna Suominen.  Hän oli tuolloin jo iäkäs, jäi eläkkeelle muutamia vuosia myöhemmin.  Hän oli erittäin tyylikäs neiti, pukeutui ja käyttäytyi hillitysti. Hän osasi ottaa meidät lapset siten, että luokassa ei koskaan ollut minkäänlaista rähinöintiä, saati muuta mielenilmaisua tuntien aikana.  Toisin kuin rinnakkaisluokassa, jota opetti nuorempi nainen.

Minulle kouluun meno oli suuri kokemus.  Matkaa kotoani oli lähes kolme kilometriä, enkä ollut koskaan käynyt siellä päin, joten kaikki oli outoa.  Minulla oli kaksi pikkusisarusta, vauva ja nelivuotias, joten äitini saattoi vain pyörällä tuoda minut koulun pihalle, näyttää mitä tietä pääsen kotiin ja jättää minut sinne muiden lasten ja vanhempien sekaan.  Muut olivat jo menneet sisälle ja istuneet pulpetteihin (sellaisiin, joissa oli kaksi yhdessä) ennen kuin itse menin luokkaan.  Vapaa istumapaikka oli vain yhden Pasin vieressä, johon muitta mutkitta itseni laitoin.  Mutta opettaja oli sitä mieltä, että tytöt ja pojat eivät istu vierekkäin, ja antoi minulle toveriksi Eevan, jonka kanssa olimme läheisiä ystäviä läpi kaikkien kouluvuosien, ja vieläkin.

Olin tavallaan melko omapäinen ja joskus liian vilkaskin lapsi. Monenmoista ehti niidenkin kouluvuosien aikana sattua.  Mutta aina opettaja löysi juuri oikeat sanat ja teot tilanteen auttamiseksi.

Koulumme takapihalla kasvoi puita, joiden juurikoloihin teimme koteja lakaisemalla neulaskasoja seiniksi, ja löytämiämme lasinpaloja pidimme astioina (värilliset lasinpalat olivat pyhäastioita).  Kerran minua ei haluttu mukaan kotileikkiin, jolloin itkin sitä ja opettajan kysyttyä kerroin hänelle.  Opettaja otti minua kädestä kiinni, ja niin menimme kysymään tytöiltä, miksi minua ei haluttu mukaan.  Tytöt sanoivat, että minä halusin aina olla äiti. Tästä opettaja sai pidettyä minulle lempeän oppitunnin siitä, miten ei aina voi saada tahtoaan läpi ja miten pitää ottaa toisetkin huomioon.

Olin lapsena hyvin pieni.  Luokallamme oli saman kokoinen poika, jota joskus kiusasin (en enää muista miten).  Ennen tunnin alkua opettaja pyysi minut ja tämän Antin luokan eteen ja kertoi meille, että kiusaaminen ei ole mukavaa.  Sitten hän sanoi, että minun pitää pyytää Antilta anteeksi.  Tein niin, ja Antti tuli halaamaan minua (hän oli oikein kiltti ja mukava poika).  Minua ei tehty naurunalaiseksi eikä tilannetta suurenneltu.  Mutta minä olin taas oppinut jotain.  Kuten luultavasti muutkin luokallamme.

Opettaja myös muisti aina kannustaa, kun teimme jotain hyvää tai oikein.  Olin kerrankin onnesta ymmyrkäinen jouduttuani luokan edessä luettelemaan kaikki numerot yhdestä sataan ja opettajan kehuttua minua sen johdosta.  Sain myös soittaa musiikkihetkessä huuliharpulla Enkeli taivaan lausui näin: piih, paah, piih, paah.   Kukaan ei huomauttanut, ettei soittamani kappale kuulostanut lainkaan siltä kuin piti, kukaan ei pilkannut esitystäni, kaikki taputtivat ystävällisesti seuraten opettajan esimerkkiä.  Vaikka minä en osannut soittaa lainkaan, kaikkein vähiten huuliharppua ja musiikkinumeronikin oli viitonen.  Opettajan mielestä tärkeintä oli se, että yritti ja halusi tehdä jotain.

Siihen aikaan oli harvinaisempaa, että lapsille ostettiin oma polkupyörä jo niin nuorena.  Minäkin ajoin usein koulumatkoja äitini isolla pyörällä.  Polkiessa en yltänyt istumaan, mutta väliäkös sillä.  Riemuni muuttui vielä suuremmaksi, kun opettaja kerran totesi, että olen taitava, kun osaan ajaa jo aikuisten pyörää.

Meillä kotona tarjottiin tavallista kotiruokaa, ei mitään hienouksia.  Yksi ruoka, jota inhosi erityisesti, oli makaronivelli. Niinpä, kun koulussa ensi kertaa sain eteeni makaronilaatikkoa, en pystynyt sitä syömään.  Koulun keittiöön ei saanut palauttaa mitään, mitä opettaja oli laittanut lautaselle.  Pakottiko opettaja siis minut syömään tuon kammotuksen?  Ei.  Me menimme yhdessä eteiseen, jossa työnsimme makaronit lavuaarin rei’istä alas viemäriin, yhdessä, makaroni makaronilta.  Ehkä siitä johtuu, että kyseinen ruoka on nyt minulle suurta herkkua.

Opettaja salli meille myös koulunkäyntiin kuulumattomia asioita. Kerran sain viedä pikkusiskoni mukanani päiväksi kouluun, kun hän halusi nähdä, millaista siellä oli.  Siskoni oli tuolloin nelivuotias ja istui kiltisti koko päivän Eevan ja minun välissä.  Sen verran häntä kuitenkin jännitti, että ruoka ei maistunut.  Opettaja sanoi, että oli mukavaa, kun meillä oli ylimääräinen oppilas luokassa.

Tällaisia tapahtumia riittäisi monia.  Mutta tässä muutamia, jotka mielestäni kertovat paljon opettajamme luonteesta ja opetustavoista.  Hänellä riitti aina aikaa meidän pienille ja suuremmillekin murheillemme.  Hän sai meistä kaikista koulunkäynnin tuntumaan mukavalta ja oppimisen innostavalta.  Yhtään kertaa ei tullut sellaista tunnetta, että ei haluaisi lähteä kouluun.  Koulupäivä oli suuri seikkailu, jota ei halunnut jättää kokematta.

Kolmannelta luokalta lähtien jouduin sanomaan hyvästit Anna Suomiselle.  Hän sanoi aina päivän päätyttyäkin ”Hyvästi” tuon ajan tavan mukaan.  Pikkusiskoni tuli kouluun myöhemmin, mutta hänellä ei enää ollut onnea, vaan hän joutui sille rinnakkaisluokalle.  Kosketukseni tähän opettajaan loppui, kun olimme olleet tervehtimässä häntä eläkkeelle jäämisen yhteydessä.

Vuodet kuluivat, vaihdoin kouluja, jatkoin opiskelua, aikuistuin, muutin pois paikkakunnalta.  Mutta opettajani ei koskaan unohtanut minua.  Usein vuosien mittaan sain sisareni välityksellä terveisiä häneltä.  Opettaja oli nähnyt hänet milloin kaupassa, milloin kaupungilla.  Ja aina hän oli halunnut tietää, mitä minulle kuuluu.

Anna Suominen eli yli 90-vuotiaaksi, nyt hän on jo kuollut.  Aikaa on kulunut, vuodet ovat tuoneet muassaan uusia tapahtumia ja uusia ihmisiä.  Mutta minulle alakoulun opettajani on aina se ihminen, joka on luottanut minuun ja uskonut mahdollisuuksiini.  Tältä opettajalta sain elämääni parhaan opastuksen.  Ja juuri oikeaan aikaan.  Kukaan lapsi ei ole liian vähäpätöinen, liian vilkas, liian aggressiivinen ansaitakseen täyttä huomiota.  Lapsi maksaa jokaisen huomionosoituksen takaisin, tavalla tai toisella.  Rakkaus niistä tavoista suurimpana.

RUKOUS ON SYDÄMEN PUHETTA JUMALAN KANSSA

Katekismus määrittelee rukouksen olemuksen lyhyesti ja ytimekkäästi: ”Rukous on sydämen puhetta Jumalan kanssa”.  Se on kahden toisiaan rakastavan persoonan – ihmisen ja Jumalan – välistä yhteydenpitoa.  Rukouksessa ihminen on Jumalan kasvojen edessä, ääneen puhuen tai vain hiljaisesti huoaten, esittämässä asiaansa, kohtaamassa Jumalaa.  Jumala on käskenyt meitä rukoilemaan, ja sen käskyn noudattamiseen sisältyy siunaus.  Filippiläiskirjeessään apostoli Paavali toteaa: ”Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon.”

 

Isä meidän –rukous on ehkä kaunein tietämäni rukous.  Heti alussa lapsi lähestyy isäänsä, kunnioittaen ja rakastaen.  Jumala on taivaassa, Hän on auktoriteetti, emmekä näe Häntä fyysisesti.  Mutta tiedämme, että Hän on isämme ja saamme puhua rukouksessa Hänelle, sydämeltä sydämelle.  Lapsena saamme lähestyä taivaallista Isäämme tyhmissäkin asioissa, pienissäkin suruissa, silloinkin kun olemme toimineet hölmösti.  Isä antaa lapselleen aina anteeksi.  Mutta vaikka Jumala on meille isä, Hän on myös pyhä.  Hänen pyhyytensä ohjaa meitä turvautumaan tuohon anteeksiantoon.  Joka päivä saamme kokea sen yhä uudelleen.  Tuohon anteeksiantoon nojaten me toivomme myös kerran pääsevämme taivaallisen Isämme valtakuntaan, kotiimme.

 

Toivomme Jumalan tahdon toteutumista elämässä, mutta saatamme toisaalta pelätä.  Uskallammeko rukoilla: ”Tapahtukoon Sinun tahtosi”?  Mitä sitten, kun Jumalan tahto onkin erilainen kuin omamme?  On helppo sanoa tuo lause ohimennen, hymistellen.  Mutta on vaikeampaa tarkoittaa sitä todella.  Ja kuitenkin Jumala tahtoo meille kaikille hyvää ja Hän tietää, mikä meille on parasta.  Silloinkin, kun meistä ei tunnu siltä.  Jumalan tiet ovat erilaisia kuin meidän tiemme.  Hän näkee kauemmas, Hän tietää enemmän.  Joskus parhaan saavuttaa mutkan kautta, viiveellä, surun läpi.  Kun me näemme vain vähän eteemme ja luulemme, että kaikki tapahtuu siinä, Jumala tietää, mikä on todellinen päämäärä ja oikea reitti sinne pääsemiseksi.  Vaatii rohkeutta luottaa siihen, että Jumala tietää meitä paremmin.  Minulta ainakin tuntuu sitä usein puuttuvan.  Rukoillessamme odotamme usein heti saavamme vastauksen ja toivomme sen olevan myönteinen.  Kun Jumala vastaakin: ei, luulottelemme, ettei mitään vastausta tullutkaan.

 

Kaikenlainen paha maailmassa vain lisääntyy.  Kaikki se, mikä tuntui suurkaupunkien ongelmalta, työntyy nyt jo omaan pikkukyläämme.  Kuolema ja väkivalta lisääntyvät niin kiihtyvää vauhtia, ettei se televisiosta nähtynä kohta enää edes hätkähdytä.  Ei ole kuin viitisentoista vuotta siitä, kun entisessä kotikaupungissani Turussa pystyi kulkemaan yömyöhällä pitkiä matkoja, sivukatujakin tarvitsematta pelätä mitään.  Nyt edes torille ei uskaltaisi enää iltasella ja sivukadut ovat jo päivälläkin vaarallisia.  Maailmalla on sotia, nälkää, huumeongelmia ja kaikenlaista pahaa - köyhyys ja hätä saa meidät epäilemään Jumalan hyvyyttä.  Ja kuitenkin tässä rukouksessa Jeesus opettaa meitä luottamaan Jumalaan ja vastaan ottamaan Häneltä kaiken tarvitsemamme.  Mutta ehkä asian ydin piileekin siinä: meidän pitäisi luottaa Jumalaan.  Ei ole helppoa sanoa: ”Jumala, anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme”, kun nälkä kurnii suonissa ja kaappi ammottaa tyhjyyttään.  Kuitenkin Jumalan apu voi tällaisessa tilanteessa olla aivan konkreettista: naapuri tai ystävä lihapadan kanssa.  Jumala tietää, mitä meiltä puuttuu jo ennen kuin olemme sitä itse edes pyytäneet.

 

Rukouksessa pyydämme myös Jumalalta velkaamme anteeksi; toisissa versioissa puhutaan suoraan synnistä.  Isä meidän –rukouksessa olevan anteeksipyynnön loppuosa hieman hämmästyttää: ”niin kuin mekin annamme anteeksi meidän velallisillemme”.  Onko siis meidän anteeksiantomme ehto Jumalan armolle?  Eihän armolla voi olla ehtoja!  Me emme ansaitse anteeksiantoa, mutta Jumala tahtoo sen tehdä – armosta.  Uskon, että kyse on siitä miten Jumala samalla korjaa ihmisten välisiä suhteita.  Jos olemme riidoissa ja vihaisia jollekin  henkilölle, niin miten voisimme vastaanottaa Jumalan anteeksiannon.  Eihän meidän sydämeemme mahtuisi enää armoa, kun se olisi täynnä vihaa.  Rukoilemme myös, että Jumala varjelisi meidät kiusauksilta ja auttaisi jokapäiväisessä elämässämme säilymään kristittyinä, lähellä Jumalaa.

 

Isä meidän –rukouksen loppuosa on Matteuksen evankeliumissa suluissa, Luukkaan evankeliumissa se puuttuu kokonaan, samoin kuin aiemmin käytetystä Vulgatasta.  Kyseessä on ylistys, tunnustus siitä, että valta kuuluu yksin Jumalalle.  Sen perään sanomme vielä: ”Aamen”.  Se tarkoittaa: totisesti, totisesti, niin se on.  Mikäpä sen paremmin sopisi tämän rukouksen päätteeksi?

 

Isä meidän -rukous kasvattaa meitä lapsen asemaan.  Isään me saamme panna toivomme ja odotamme Häneltä elämäämme kaikkea hyvää.  Jumalan lapsina me iloitsemme Jumalan kaikkivaltiudesta.  Isä meidän -rukous on uskon rukous.  Se on sellaisen ihmisen rukous, joka kaipaa kaikkia elämänsä tarpeita Jumalalta.

 

LÄHTEVIEN LAIVOJEN SATAMA

Minä olen vain satama pieni,

joka laivoja rakastaa,

jossa aina öisin palaa

pari lyhtyä kalpeaa.

Minun luonani laivat ei viihdy.

Olen pieni ja maineeton.

Pois suuria purjeita aina

meri kaunis kutsunut on.

Lempilauluni kaikui komeasti Kielosaaren illassa pyhäehtoona, kun Seelarit soittivat ja laulattivat meitä.  Vanha merimies muisteli kuubalaista serenaadia valssatessaan kulkurina...  Lauluja riitti. Ei sentään koko paksua lauluvihkoa käyty läpi, mutta monta, monta.

Tupa oli täynnä kansaa, enempää tuskin olisi mahtunut. Terassilta kannettiin kaikki tuolit ja muutamilla oli omakin mukanaan.  Auringonpaiste lisäsi tunnelmaa, kun hiki valui hanuristin otsalta soiton tuoksinassa.

Haitari, kitarat ja rummut, ja Sakarin komealla äänellä suorittama esilaulanta sai puolitoista tuntia hurahtamaan kuin pienen hetken. Pitempäänkin olisi jaksettu, mutta koti kutsui.  Leirinuotiolla hiillos tummenee...   

 

NYKYAJAN ANEKAUPPAA?

Viikko sitten uutisissa kerrottiin siitä, miten espoolaisella rippikoululeirillä myytiin rahasta erivapauksia.

Rippikoululeirin nuorille järjestyi rahalla etuja ja palveluita, jos vanhemmat suostuivat ostamaan niitä. Eräälle leiriläiselle ostettiin oikeus etuilla ruokajonossa koko loppuleirin ajan. Lisäksi eräs huutokauppakohde vapautti nuoren leirin loppusiivouksesta. Tarjolla oli myös muita kauppakohteita, kuten sänky päivittäisen hiljaisen hetken ajaksi tai isoisen tarjottimella ruokalasta tuoma aamiainen.

Kun kuulin tästä, ensimmäiseksi tuli mieleeni entisaikojen anekauppa. Silloin kirkon myyntiartikkeli oli tosin arvokkaampi - sielun taivaaseen pääsy. Nyt myytiin nykynuorille tuttua lintsaushommaa.  Ja mihin hintaan? Kallein kohde maksoi seitsemän (7) euroa!

Seurakuntapastori puolusti tempausta sanomalla, että rahaa kerättiin yhteisvastuulle. Kovin suurista summista ei kuitenkaan ollut kyse, kun suurin tarjouskin oli tuota luokkaa. Jos oikeasti olisi haluttu kerätä rahaa hyvään tarkoitukseen, tarjouksille olisi pitänyt asettaa alaraja.

Mitä tällä sitten saatiin aikaan?  No, ainakin sillä opetettiin nuorille, että rahalla saa. Kun on itsellä tai vanhemmilla rahaa, niin pääsee huomattavasti helpommalla. Nuoret oppivat etuilemaan, saamaan ylimääräisiä palveluja ja vapautumaan harmillisista töistä maksamalla. Sekö oli tämän rippikoululeirin tarkoittama opetus?

Nykyään vaaditaan maksua jo vapaaehtoistyöstäkin. Mitä se sellainen on?  "Saanko tulla auttamaan kauppareissulla? Kaksikymppiä, kiitos!" tai "Voinko leikata nurmikkonne, kun olette itse sairaana? Viisikymmentä euroa, kiitos!"  Kohta hinnoitellaan kai sekin, kun hengittää ilmaa toisen lähellä.

"Rahalla on taivaallinen voima", totesi Jaakko uutisen kuultuaan. Niin sillä näkyy olevan =(

HALPAKO HYVÄÄ?

Tänään ovat miehet sitten aukoneet meidänkin tien pään etsiessään vuotokohtia kaukolämpöputkesta.

Koko talven ovat urakoineet, pitkään ja hartaasti, kuukausi toisensa perään. Siinä on tullut työ hintoihinsa, kun on kahdesti tehty.  Tuhansia tunteja, materiaalikuluja...  Tämä siksi, että työhön valittu urakoitsija teki homman huonosti ja meni sen jälkeen konkurssiin.  Eli korjausvastuu jäi kunnalle.

Kirjoitin jo Facebookiin, miten tyhmää tämä touhu on. Valitaan halvin tarjous, eikä suinkaan paras.  Sain siihen samaa mieltä olevien lisäksi myös yhden eriävän mielipiteen, josta osan liitän tähän:

"Kaikista rakennushankkeista tehdään urakkatarjouspyyntö. Kun urakka ylittää tietyn summan, se on julkisesti kaikkien tarjottavana. Päätös on tehtävä tarjonneista edullisimman tarjouksen mukaan, muuten edessä on markkinaoikeus. Ainoastaan pyyntöön kirjatut ehdot voivat muuttaa asiaa, elleivät tarjoukset täytä jotakin pyynnön ehdoista."

Tuossa on hyvä selitys siihen, miksi näin kävi.  Mutta olen edelleenkin sitä mieltä, että systeemi on typerä. Edullisin tarjous ei ole paras, ei läheskään aina.  Halpa kun ei ole synonyymi laadulle.  Monet asiat vaativat laatua, vaikka sitten hinnan kustannuksella.

Enkä tarkoita vain tätä hommaa, enkä vain tätä kuntaa.  Pitäisi olla mahdollisuus valita urakoitsija / tavaran toimittaja muillakin perusteilla, kaikki asiat huomioiden.  Tärkeintähän kuitenkin pitäisi olla lopputulos eikä vain hinta.  Tuskin siinä ennustajantaitoja tarvitaan, jos laitetaan tarjouspyyntöön kaikki mahdolliset asiat.  Systeemi on mätä!

Ennen sanottiin: köyhällä ei ole vara ostaa halpaa.  Sen pitäisi päteä tällaisissakin tapauksissa!

TELEVISIO KASVATTAJANA

Kun olin lapsi, meillä ei ollut lainkaan televisiota.  Silloin (60-luvulla) lapset eivät käsittääkseni yleensäkään kuluttaneet paljoa aikaa television katseluun eikä sitä sen kummemmin kaivattukaan.  Puuhaa riitti muutenkin.

Joskus kuitenkin koulun jälkeen kävin luokkatoverini luona katsomassa jotain tiettyä ohjelmaa.  Erityisesti muistan, miten yhtenä keväänä kerran viikossa useamman luokkatoverin voimin ryntäsimme lähellä koulua asuvan toverimme luo katsomaan Nuoret metsänvartijat –nimistä ohjelmaa.  Se oli jännittävä samaan tapaan kuin Viisikko-kirjat.   Myöhemmin tuli ruutuihin myös Peppi Pitkätossu sunnuntaisin ja se tietenkin piti nähdä.  Serkkuni luona muistan nähneeni ruotsinkielisiä lastenohjelmia, joita hänen isosiskonsa sitten tulkkasi meille.  Ja kerran näin Payton Place –sarjasta yhden osan.  Se oli niin aikuisten sarja ettei kiinnostanut, mutta nimen muistan, kun se oli silloin sama kuin Kauniit ja rohkeat nyt.

Meille hankittiin televisio 1974 ja silloin katsoin sitä ajoittain.  Muistan Yöjuttu –nimisen sarjan kauhujuttuja, joita esitettiin lauantai-iltaisin myöhään.  Se oli jotenkin niin kammottavaa, että on jäänyt mieleeni.  Siinä oli lasipurkkeihin säilöttyjä sikiöitä, jotka ääntelivät ja pantteriksi muuttuva nainen ynnä muuta kammottavaa.  Vieläkin näen ne kuvat silmissäni.  Pitkään aikaan en silloin tahtonut kulkea pimeissä paikoissa., kun pelotti.  Mutta katsoin vain koko sarjan.  Kauhu kiehtoi tietyllä tavalla.  Ja vaikka tiesin, ettei siinä ole siteeksikään totta, niin silti pelkäsin.  Oli pelottavaa pyöräillä sen jälkeen viiden kilometrin matka omaan kotiin, osittain vielä metsän läpi. Huh.

Nuoret metsänvartijat –ohjelmien tyyliset eivät pelottaneet, ennemminkin jännittivät.  Sillä hetkellä tuntui kuin muurahaisia olisi ollut paidan alla; mutta toisaalta niitä oli turvallista katsoa, kun tiesi niiden aina päättyvän hyvin.

Ohjelmien vaikutusta maailmankatsomukseeni on hieman vaikea arvioida.  Luulenpa melkein, että vaikutus on suhteellisen vähäinen.  Lapsena,  jolloin mieli on alttiimpi tämäntyyppisille vaikutteille, televisio ei ollut hallitsevassa roolissa elämässämme.   Uutisiakaan ei siis katsottu televisiosta, vaan luettiin lehdestä tai kuunneltiin radiosta. 

Televisiottomalla lapsuudella on ehkä ollut suurikin merkitys.  Tämä on tosin vain luuloa, koska en ole tehnyt asiasta mitään vertailevaa tutkimusta esimerkiksi televisiollisen lapsuuden kokeneeseen serkkuuni nähden.  Tosin silloin lapset eivät nököttäneet päivät päästään television edessä, vaan se avattiin joskus jotain tiettyä ohjelmaa varten ja sitten taas suljettiin.  Eikä sieltä ohjelmia niin paljoa tullutkaan kuin nykyään.  Videofilmejä ei silloin vielä ollut olemassakaan, joten niitäkään ei katsottu.

Minulla on sellainen käsitys, että lapsuuteni oli tietyllä tavalla turvallista.  Maailman tapahtumat, rankat elokuvat ja lastenohjelmienkin väkivalta jäi kokematta.  Päivät täyttyivät leikeistä, urheilusta ja kaikenlaisesta puuhastelusta sisarusten tai ystävien kanssa.  Mielikuvitusta kehitettiin keksimällä sitä mitä ei ollut.  Pelit ja kilpailut riittivät aiheuttamaan jännitystä.  Äidilläni oli myös tapana joskus kertoa kummitusjuttuja, joiden innoittamana kerran innostuimme itse lakanaan pukeutuneita pelottelemaan muita.  Ainoa, joka pelkäsi, oli myös kummitukseksi pukeutunut serkkuni (tuo aiemminkin mainittu).

Monet sadutkin ovat väkivaltaisia, jotkut peräti raakoja.  Hannu ja Kerttu jätetään metsään, Lumikki yritetään tappaa, Tuhkimoa kohdellaan huonosti, Veljet noidutaan joutseniksi…  Pelotellaan sillä kaikkein pahimmalla: vanhempien hylkäämisellä.  Sain 10-vuotislahjaksi kummitädiltäni Grimmin satukirjan, jossa oli niin kammottavia satuja, etten aikuisenakaan halua niitä uudelleen lukea.  Päiden katkaisemista ja muuta kamalaa.  Ihan verrattavissa nykyisiin television lastenohjelmiin.

Pitäisikö television katsominen kieltää?  Kieltohan ei tosiasiassa ole kuin houkutin.  Sitä siis ei kannata tehdä.  Mutta ehkä pitäisi saada perheet panostamaan enemmän yhdessäoloon ja yhdessä tekemiseen.  Nykyään vedotaan aina kiireisiin, ettei ehdi tai jaksa.  Mutta lapsi on lapsi vain kerran, sen jälkeen vaikuttamisen mahdollisuudet eivät enää ole yhtä suuret.  Siksi television katsomistakin kannattaisi jotenkin kontrolloida.

Missään tapauksessa televisio ei saisi olla vanhempien korvike tai lapsenvahti.  Tästä minulla on ”vertaileva tutkimus”.  Veljeni lapset saivat katsoa ja katsoivatkin televisiota paljon, ja silloin kun eivät katsoneet ohjelmia, niin käyttivät sitä pelikoneena.  Sisareni lapset sitä vastoin katsoivat vain tietyt ohjelmat (koko perhe valikoi katsomisiaan).  Maija Mehiläinen ja pienet Punasolut kannustivat myös lapsia luovuuteen: he kulkivat kotonaan pienet pussukat selässään kuljettaen punasoluille happea tai pörräsivät hunajapurnukkojensa kanssa, samalla kun veljen lapset samoja ohjelmia katsoessaan vain tuijottivat keskittyneinä ruutua. 

Siskoni lapsilla innoittajina olivat enemmänkin kirjat; he keksivät omia tarinoitaan, kuvittivat niitä, kulkivat luonnossa etsien uusia kohteita eikä mielikuvitusleikeillä ollut määrää.  Mummolassa ollessaan nämä viihdyttivät itseään ja siinä sivussa muitakin paikalla olleita, kun taas veljeni lapset olivat niin passiivisia, että olisivat tarvinneet mummon kokoaikaiseksi viihdyttäjäksi.  No, onneksi hekin myöhemmin ovat saaneet muutakin puuhaa ja pysyviltä vaurioilta on vältytty  (heh).

Mutta vakavasti puhuen lasten kontrolloimaton television katselu ei mielestäni ole hyvä.  Eikä varsinkaan pientä lasta saisi koskaan jättää ilman aikuisen seuraa katsomaan ohjelmia, koska jokin tapahtuma saattaa järkyttää lasta, kun ei ole ketään vieressä selittämässä ja lohduttamassa.  Tai ohjelma saattaa herättää muitakin ajatuksia, jotka olisi hyvä jakaa aikuisen kanssa.   Televisio ei ole lasten kasvattaja.  Eikä sitä ole sellaiseksi tarkoitettukaan.

MILLAISIA MAHDOLLISUUKSIA SUOMELLA ON?

NATO

Naton hyvänä puolena voidaan kaiketi puhua jonkinlaisesta turvallisuuden tunteesta.  Se, onko tuo tunne totuudenmukainen, onkin sitten asia erikseen.  Aiemmin, kun Suomessa on keskusteltu mahdollisesta liittymisestä Natoon, Venäjä on alkanut uhitella, ja suomalaiset ovat kiltisti vetäytyneet asiasta.  Tämä saattaa olla Suomen tilanne aina.  Mutta toisaalta eikö juuri Venäjä on se, jota varten tarvitsisimme turvaa?

Naton sanotaan olevan myös väline kontrolloida muita jäsenmaita.  Mutta tarvitaanko tällaista kontrollia, kun samaa tehtävää hoitaa jo EU?  Ja mitä hyötyä tällaisesta kontrollista olisi, kun se ei nytkään toimi?  Siis kontrollia on, ja tiedetään, että kaikki jäsenmaat eivät toimi ohjeiden mukaan, mutta niiden annetaan porskuttaa tyylillään (saavat anteeksi maksamattomia jäsenmaksuja tai muuten holtitonta rahankäyttöään, vaikka muiden pitää olla aina priimakunnossa).  Kontrolli on siis yhtä tyhjän kanssa.  Suuret maat tekevät kuitenkin mitä tahtovat.

Olisiko Suomella tiukan paikan tullen mitään hyötyä kuulumisesta Natoon?  Pohjoismaat ovat sikäli erikoisessa asemassa, että Keski- saatikka Etelä-Eurooppaa ei paljoa Suomen, tai pohjoismaidenkaan kohtalo taida kiinnostaa.  Norja kuuluu Natoon, ilmeisesti siksi, että se pelästyi toisen maailmansodan tilanteen toistuvan.  Ruotsi ei kuulu Natoon, koska se ei ole ollut sodassa pariin sataan vuoteen eikä usko sellaiseen joutuvansakaan.  Suomi ei kuulu Natoon, koska pelkää Venäjää.  Muu Eurooppa viis veisaa meistä.  Niille ovat paljon tärkeämpiä Baltian maat, jotka ovat rajana Venäjää vastaan.  Ne on houkuteltu liittolaisiksi, ilmeisen hyvin tuloksin.  Tulisivatko Natomaat siis puolustamaan, jos Suomi joutuisi sotaan?  Ettei vain kävisi niin kuin Irakin kanssa, että joku menee ja muut pelkää.

Terrorismin torjunnassa Naton apu kieltämättä voisi olla hyvä.  Tai sitten ei.  Terroristitkaan eivät taida olla kiinnostuneita Suomesta, koska täällä ei tapahdu mitään tärkeää.

Liittyessään Natoon Suomi joutuisi enemmän tai vähemmän pelkän maksumiehen rooliin.  Kustannuksia tulisi lisää.  Suomi joutuisi myös muiden maiden puolustuksen maksumieheksi, kustantamaan ohjusjärjestelmiä ja ties mitä.  Puolustusmenot ainakin kolminkertaistuisivat helposti.

Kaikkia Suomen asevoimia tuskin voisi kuitenkaan lopettaa.  Vai perustettaisiinko pelkkä palkka-armeija?  Jos Suomea puolustaisivat vain palkkasoturit, eikö olisi aina olemassa vaara, että joku maksaisi heille enemmän?

Suomen puolustusvoimat perustuvat vieläkin vahvaan tahtoon oman maan puolustamiseksi (sotakokemukset kulkevat sukupolvelta toiselle).  Kansainvälisissä operaatioissa on osoitettu myös se, että Suomen armeija on kykenevä hoitamaan tehtäviä, siis ajan tasalla.

Maanpuolustusmenoja pienennetään, varuskuntia lopetetaan ja sotilashenkilöiden määrä vähenee koko ajan.  Silti Suomen puolustus on uskottava, kun sitä peilaa tämän hetkiseen ympäristöön ja riskitekijöihin.  Myöhemmin tilanne voi olla toinen, mutta tuskin palkka-armeijasta olisi siinä hyötyä?

EU:N SISÄINEN PUOLUSTUSLIITTO

Miten tämä eroaisi Natosta?  Käytännössähän miltei kaikki EU-maat jo kuuluvat Natoon.  Yksi hyvä puoli EU:n sisäisellä puolustusliitolla olisi se, että siihen ei kuuluisi USA.  Sillä maalla ei saisi olla mitään oikeutta komentaa eurooppalaisia joukkoja hyökkäämään tai puolustamaan.  Siihen pitäisi kuulua vain kaikki samat maat kuin EU:hunkin.  Muuten siinä ei olisi mitään järkeä.  Ja kuka sitä joukkoa sitten komentaisi?

Yhteisen talousliiton sisäisestä puolustusliitosta olisi hankala jäädä pois.  Millä sitten perustelisi mahdollista avunpyyntöä?  Perustuslakiesitys kaiketi jo tähtäsikin siihen.  Suomessakin eduskunta haluaisi hyväksyä lakiesityksen kansaa kuulematta tehdäkseen jotain yhtä typerää kuin EU:hun liittyminen oli.

Ehkä pitäisi vain lempata USA pois Natosta, ja lisätä kaikki EU-maat siihen.  Siinä se olisi yhdistetty Nato – sisäinen puolustusliitto, osin jo toimintakykyisenä.

Euroopan liittovaltio tuskin tulee koskaan toteutumaan.  Ellei sitten pienemmässä mittakaavassa, esimerkiksi Keski-Euroopan osalta.  Perustuslakiäänestys jo osoittaa, ettei sellaisen valtion sisällä pystyttäisi toimimaan. 

SITOUTUMATTOMUUS

Onko Suomen ainoa mahdollisuus valita liittoutumattomuuden ja liittoutumisen välillä?  Suomi on sekä puolustusmateriaalihankintojen että kansainvälisiin operaatioiden osallistumisten osalta yksi Euroopan kärkimaita.  Tämän vuoksi voisi ajatella, että liittoutumattomuus onkin tosiasiassa vain nimellistä.  Suomi olisi valmis liittoutumiin ilman suuria lisäpanostuksia tai muutoksia puolustukseensa.

Toisaalta liittoutumattomuuskaan ei merkitse riippumattomuutta muista maista.  Jo kansainvälisessä kriisienhallinnassa mukanaolo lisää sitoutumista sotilaalliseen yhteistyöhön.  Eristäytyminen ei ole enää mahdollista.  Kuitenkin tärkeää on, että vastaamme itse oman maamme puolustamisesta.  Liittyy Suomi sitten Natoon, EU:n sisäiseen puolustusliittoon tai pysyy liittoutumattomana, sillä pitää olla oma armeija, omat ammattitaitoiset joukot, jotka ovat sitoutetut oman maan puolustamiseen.

Kekkosen aikaansaama YYA-sopimus oli silloisessa tilanteessa erinomainen, sekä Suomen että Neuvostoliiton kannalta.  Se tavallaan takasi Suomelle puolueettomuuden, koska Suomea ei saanut käyttää astinlautana Neuvostoliittoa vastaan hyökättäessä.

Venäjä on Suomelle samanlainen uhka kuin viime vuosisadallakin.  Tosin tällä hetkellä Venäjällä on puuhaa entisten osavaltioidensa kanssa, eikä katse ole niin tiukasti käännetty Suomea kohti.  Mutta Venäjällä on kuitenkin paljon joukkoja Suomen rajan läheisyydessä, ja myös ilmatilan loukkaukset ovat olleet jonkinlaisia kokeita (niin taitamattomia venäläiset sotilaslentäjät eivät toki ole).  Tältä kannalta katsoen sitoutumattomuus tuntuisi tyhmältä.

Sveitsin kaltainen puolueettomuus on Suomelle käytännössä mahdotonta.  Ihan maantieteellisen sijainnin kannalta tilanteemme on toisenlainen.  Sveitsin kaltaista imagoa vastaan tuskin olisi mitään.  Onhan se pystynyt olemaan erossa sodista satoja vuosia.  Mutta kuten sanottua, voiko olla puolustautumatta, jos naapuri hyökkää…

LAPSUUDEN RUOKAMUISTOJA

Lapsuudenkotini oli Raisiossa, Turun ja Naantalin välissä.  Turkulaisesta serkustani me asuimme maalla, vaikka nykyisin sitä kai nimitettäisiin lähiömäiseksi asuinpaikaksi. Meillä oli omakotitalo, jossa oli pieni puutarha ja peltotilkku.  Perheeseemme kuului äiti, isä ja kolme lasta.  Muistojen vuosikymmen on 1960-luku.  Olin tuolloin 7-16 –vuotias, sisareni neljä ja veljeni seitsemän vuotta minua nuorempia.  Äiti oli vuonna 1960 34-vuotias ja isäntä häntä 11 vuotta vanhempi.

Olimme monien tuotteiden suhteen omavaraisia.  Omenat, viinimarjat, karviaiset ja luumut olivat jokasyksyistä herkkua.  Niitä sai syödä niin paljon kuin halusi, silti jäi säilöttäväksikin yllin kyllin.  Pellolla kasvoi mansikkaa, perunaa, porkkanaa, lanttua, punajuurta, sipulia, kukka- ja keräkaalia, herneittä, kurkkua ja tilliä.  Saunan seinustalla kiipeili tomaatintaimia ja kamarin ikkunan alla oli komea piparjuuri.  Sitä äiti käytti aina kurkkusäilykkeitä tehdessään.

Talven varalle kellariin säilöttiinkin aina juurikkaiden lisäksi omena- ja mansikkahilloa, etikkakurkkuja ja viinimarjamehua.  Syksyisin vanhemmat tekivät päiväretkiä puolukkametsään ja tuloksena oli yleensä iso puusaavillinen puolukkasurvosta.  Lähimetsissä kävimme me lapset keskenämme ja äidinkin kanssa mustikkaa poimimassa.  Niitä oli vähemmän, joten harvemmin niitä riitti hilloksi saakka.  Usein ne hävisivätkin piirakan päällä parempiin suihin.  Meillä oli myös muutamia kanoja, joiden munat ja joskus lihakin löysi tiensä ruokapöytäämme.

Jokapäiväinen ruokamme oli melko vaatimatonta.  Vaan niinpä se taisi olla suurimmalla osalla tuolloin.  Yleisin ruoka oli keitetyt perunat ja läskisoosi.  Usein oli myös uunissa tehtyä lihaperunalaatikkoa.  Liha ostettiin suurina paloina.  Joskus äiti kävi Turun torilla tai kauppahallissa, jolloin tuliaisina oli siansorkkia, toisinaan pääkin.  Sorkat käytettiin lihaperunakeitossa.  Mekin söimme sitä soppaa, mutta sorkkiin emme koskeneet; ne menivät aina isännän suuhun.  Muistan, kun äiti pesi sianpään ja ajoi siitä karvat pois.  Sitten se pantiin veteen kiehumaan.  Kamara oli koiran juhla-ateria.  Lihasta äiti teki sylttyä, eli pehmeäksi keitetty liha pienennettiin ja jäähdytettiin.  Sitä sitten rapsuteltiin leivälle, päälle ripaus suolaa ja mustapippuria – ja herkku oli valmis.  Sitä lihaa minäkin söin, vaikka muuten olinkin nirso lihan suhteen.  Jauhelihaa meillä oli todella harvoin.  Erään kerran muistan sitä ostetun varta vasten kaupunkilaisserkkuani varten, kun hän halusi syödä ”murenia” eli irtonaiseksi paistettua jauhelihaa.  Tosin saimme joskus lihapulliakin ja kaalikääryleitä.

Perunoista tehtiin myös muusia.  Vaikka siihen ei käytetty voita tai kermaa niin kuin nykyään, se maistui meille lapsillekin.  Itse asiassa meillä käytettiin tuskin koskaan mitään hienouksia ruuanlaitossa.  Ruoka oli aidon makuista, enkä muista kenenkään kapinoineen sen syömisessä.

Isäntä oli Savosta lähtöisin, joten joskus meillä syötiin myös kalakukkoa.  Ruisjauhoista tehdyn kuoren sisään äiti pakkasi kerroksittain silakkaa ja silavaa, ja niin oli kukko vain paistamista vailla. Hernekeitto oli lempiruokaani, varsinkin talvisen hiihtoretken päätteeksi. Letut eivät meillä yhdistyneet hernekeittoon, niitä oli muulloinkin.  Useammin vielä uunissa tehtyä pannukakkua. Niiden kanssa sitten maistuivat omat hillot.  Kesäisin arkiruokiin kuului myös kesäkeitto, oman maan vihanneksista tehty sekin.

Sellainen ulkomaanerikoisuus kuin makaroni löytyi pöydästä makaronivellin muodossa.  Siitä ”limakeitosta” en pitänyt yhtään.  Itse asiassa minulla oli makaronikammo koulussakin.  Siihen aikaan piti syödä kaikki, mitä opettaja laittoi lautaselle; keittolaan ei saanut palauttaa.  Ja minä raukka sain eteeni makaronilaatikkoa, jota en pystynyt suin surminkaan syömään.  Opettaja armahti pientä ekaluokkalaista, ja kävimme yhdessä tyhjentämässä lautasellani olevan ruuan alas eteisen lavuaarista, makaroni makaronilta. Olen siitä hänelle ikuisesti kiitollinen!  Nyt makaronilaatikko on suurta herkkuani, ehkä juuri tuosta koetusta johtuen.

Mitään niin kammottavaa kuin tillilihaa tai veripalttua meillä ei onneksi kotona syöty.  Verilettuja äiti joskus teki, mutta yleensä niitä ei syönyt kukaan muu kuin isäntä puolukkasurvoksen alle kätkettynä.  Juurikkaista tehtiin laatikkoa tai soppaa, mutta vihannekset syötiin usein sellaisenaan.  Kurkkua tai tomaattia ei siivutettu pöydälle leivän päälle pantavaksi, vaan ne otettiin kokonaisena ja haukattiin, vaikka välipalaksi.  Myöhemmin syksyllä, kun tomaattien aika oli jo ohi, meillä oli niitä vielä jäljellä.  Äiti kääri vihreitä tomaatteja sanomalehteen ja laittoi ikkunalle kypsymään.  Näin niitä riitti kauemmin.  Kaupasta vihanneksia ei koskaan ostettu.

Lähimetsissä kasvoi myös sieniä, joita äiti joskus poimi syötäväksi.  Kantarellikastike tuo mieleeni herkullisia muistoja. Tattejakin siinä toisinaan oli, mutta minusta ne olivat liian vahvan makuisia.

Myös puurot kuuluivat ruokavalioomme: kaurapuuro, uuniohrapuuro, ruispuuro, mannapuuro, riisipuuro. Mutta useimmin vispipuuro suuresta puolukkavarastosta johtuen.  Puolukkaa syötiin myös ruuan kanssa; se teki pelkästä perunastakin herrojen herkkua.

Lauantaisin aina leivottiin. Yleensä pullaa: pitkoja ja toisinaan pikkupullia.  Joskus äiti laittoi niihin kardemummaa ja rusinoita, mutta yleensä niissä ei ollut kuin ripaus sokeria päällä.  ”Puhtaanmakuista pullaa”, sanoi tätini.  Lauantai-iltapäivä, lämmin pulla ja lasillinen kylmää maitoa – voiko lapsi enää muuta toivoa!  Myös sokerikakku kuului viikonlopun herkkuihin.  Omenapiirakka, mustikkapiirakka ja Boston-kakku eivät olleet jokaviikkoista herkkua, mutta kyllä niitäkin sai.  Samoin kääretorttua.  Keksit ja pikkuleivät eivät muistini mukaan kuuluneet lapsuuteemme.  Kuten ei myöskään täytekakku.  1963 olin pyhäkoulunopettajan tyttären syntymäpäivillä, ja siellä tarjottiin oikein kermakakkua.  Minulta jäi se kermavaahto lautaselle, enkä pystynyt sitä syömään, vaikka miltei pakotettiin.  En edes muista, milloin meillä ensi kertaa tehtiin täytekakkua. Se oli siihen aikaan todella harvinaista, myös sukulaistemme kotona. Leipä oli yleensä Ylhäisten näkkileipää, ruisreikäleipää tai sekaleipää.  Muistan äidin joskus leiponeen sekaleipää, mutta yleensä ne ostettiin kaupasta.

Maito haettiin ensin läheistä maatalosta ja myöhemmin lähikaupasta.  Silloin maito myytiin tonkasta omaan kannuun.  Sitten tulivat ruskeat lasiset maitopullot, ja myöhemmin kammottavat muovipussit.  Turkulaisserkkuni ei pitänyt maitomme mausta ja esitti vastalauseenaan, että hän ei juo ”lehmän maitoo vaan kaupan maitoo”.

Kanaa meillä syötin todella harvoin, kuten kalaakin.  Kesällä oli silakoita keitossa, kalakukossa, hiillostettuna ja savustettuna.  Muuta kalaa en muista nähneeni.  Kana on minulta jäänyt aina syömättä.  Johtuneeko siitä, että tappohetkellä päättömän kanan lentopyrähtelyt pihalla pelottivat.

Tuntuu kuin olisimme eläneet aika pitkälle omavaraistaloutta ruuan suhteen.  Muistan, että yleisin ostos kaupasta myöhemminkin oli ”kaks maitoo ja reikäleipä”.  Ilmeisesti äiti teki ostokset suurempina erinä, varsinkin lihan ja jauhot.  Kaupan herkut olivat yleensäkin melko vähäisesti edustettuina ruokapöydässämme.  Makkara oli hevoshalpaa, ja siitä tehtiin makkarasoppaa.  Muuta makkaraa emme syöneet.  Ainoastaan isännän eväsleiville ostettiin sipulimakkaraa.  Myös juusto oli tuntematon herkku.  Samoin ulkomaan hedelmät.

Suklaata äiti teki joskus pellillisen. Se oli todella hyvää.  Muuten makeiset tulivat kotiimme vasta myöhempinä vuosina.  Karamellien virkaa toimittivat sokerinpalat, joihin oli tipautettu pari pisaraa kamferttia tai anisöljyä.

Ruokailuajat olivat melko säännölliset.  Aamulla herättyä syötiin aamupala.  Se oli yleensä puuroa ja maitoa.  Myöhemmin muistan äidin paistaneen munakkaan tai tehneen joskus pienen kakkutaikinan kuppiin (yksi muna, ripaus sokeria ja jauhoja).  Maitokahvia (1:1) muistan myös saaneeni.  Teetä meillä ei ollut.  Kahvin lisäksi juotiin maitoa, piimää, omaa mehua ja vettä.  Päivällä koulusta tultaessa oli velliä, lettuja, puuroa tms.  Kesällä välipaloiksi kävivät mansikat ja omenat.  Suurta herkkua oli myös ”piapo” eli piimä ja talkkunajauhot sinällään tai mansikoilla ja sokerilla maustettuna.  Varsinainen ateria syötiin neljältä, kun isäntä kotiutui työstä.  Illalla saatoimme vielä narskutella näkkileipää paljaaltaan, joskus syltyllä tai raa’alla sipulilla höystettynä.

Ruuat teki aina äiti.  Hän oli perheenemäntä sormenpäitään myöten.  Ruoka oli tavallista, mutta hyvää.  Isäntä oli työssä öljynjalostamolla, ensin vuorotyössä ja myöhemmin säännöllisessä päivätyössä.  Tämä määräsi pitkälle ruokailujen ajankohdat.  Kaksi sisarustani ovat minua nuorempia ja olivat siksi myöhempään päivät kotona, kun minä olin koulussa.

Yleensä kello neljän pääateria oli ainoa, jonka koko perhe söi yhdessä.  Aamupalan ja iltapalan nauttimisaika riippui siitä, milloin kukin heräsi tai kävi nukkumaan.  Päivänvelli/puurohetki oli yleensä iltapäivällä, kun koulu oli päättynyt ja leikeissä tauko.

Pääateria oli yleensä hiljainen.  Kaikki vain istuivat ja söivät, varoivat hermostuttamasta isäntää. Muilla aterioilla sentään juttu luisti ja nauru raikui.  Siististi silti istuttiin tuolilla eikä leikitty ruuan kanssa.  Ruokaa ei myöskään viety muualle, vaan se syötiin pöydän ääressä.  Iltapalanäkkäri saattoi joskus kulkeutua leikkien ääreen, mutta yleensä äiti oli tarkka näissä asioissa.  Syötiin silloin, kun oli ruoka-aika, eikä juoksenneltu pitkin päivää ruokakomerolla.

Monet ihanat ja surullisetkin muistot tulivat mieleeni tätä kirjoittaessani. Ruokailun ympärille näkyy kerääntyneen kokonainen muistojen vyyhti.

PALA KUIVAHTANUTTA PIZZAA

Kielosaaren kahviosta ja leirintäalueesta on tänä kesänä vastannut Pyhäjoen kunta. Käytännön vastuuhenkilö on kuulemani mukaan sellainen, jonka harteilla on jo melkoinen työ- ja henkilömäärä. Kesällä hieman pienempi koulujen lomien vuoksi. Mutta onhan hänellä toki itselläkin kesällä lomaa, varmaankin kuukauden päivät.

Siispä kahviota ja leiriytymistä käytännössä hoitavatkin nuoret kesätyöläiset, jotka on palkattu kahden viikon jaksoihin. Siinä ajassa ehtii justiin oppia hommat ja sitten onkin aika uusien astua kehiin.

Hämmästystä ja harmittelua aiheuttaakin se huono palvelu, mitä sieltä saa. Huono sikäli, että nuorille ei ole annettu työkaluja hoitaa tehtäväänsä hyvin.  He ovat kohteliaita ja söpösiä, mutta myytävänä ei näytä olevan paljoa muuta kuin jäätelöä, ja sitäkin vain muutamaa lajia.

Kun ihmist tulevat leirintäalueelle, jossa on kahvio, he toki odottavat sieltä myös jotain saavansa. Kuten myös muut alueella pistäytyvät.  Saati sitten sellaiset, joilla on siellä järjestetty tilaisuus, kuten lauantain torvisoittotapahtuma.  Ja hyllyssä on pala kuivahtanutta pizzaa. Ja jotain makeaa, että soittajille saattoi kahvit kunnan puolesta tarjota.

Todella noloa!

Miksi ei tähän työhön panosteta? Miksei nuorille anneta tehtäväksi / myytäväksi kunnon tarjottavaa.  Äkkiäkös sitä leipoisi kuivakakun tai mokkapaloja, sulattaisi vaikka pakasteesta karjalanpiirakoita ja lisukkeeksi munavoita tai tuoreita tomaatteja ja kurkkua. Ei hirveän paljoa mielikuvitusta tarvita. Ei myöskään hirveän paljon rahaa.  Asiakkaathan ostaisivat ne tuotteet (joita voisi ottaa vaikka vähän kerrallaan sulamaan), joten raha tulisi runsaanpana takaisin. Jos pelkää, että tuotteita jää kesän loputtua käsiin, niin niitähän voi myöhemmällä myydä vaikka oppilaille, jotka ovat aina nälkäisiä.

Tällä menolla tuntuu siltä kuin kunta haluaisi ajaa tuon leirintäalueen alas saadakseen saaren muuhun käyttöön. Mitä muuta tällainen toiminta voisi olla?  Kyllä sana kiertää karavaanarien keskuudessa ja piankin ollaan ilman leiriytyjiä.  Ehkä minä olin väärässä.  Ehkä Pyhäjoki sittenkin on sisäänpäinlämpiävä paikka, jonne ei ulkopuolisia haluta. Nyt, kun Shellikin lopetti olisi entistä tärkeämpää, että Kielosaaren kioski toimisi kunnolla ja siellä olisi poikkeajille jotain tarjottavaa!

SUOLAISTA JA MAKEAA

Jos haluat herkutella pienellä pizzalla, tiikerikakulla, kinkkupiirakalla, tyrnijuustopiirakalla, munkeilla, jäätelöllä, hyvällä kahvilla ja nauttia sen kaiken vielä iloisten hymyjen ja viimeisen päälle hyvän palvelun kera, sinun kannattaa suunnata askeleesi 4H-tuvalla pidettävään kesäkahvilaan nimeltä MAKIA.

Siis aivan ehdottomasti kokemisen arvoinen paikka!

SOMEWHERE OVER THE RAINBOW

Muistojen häävalssi viritti tunnelmaan lauantaisena kesäiltapäivänä. Torvisoittajia, vaan ei totisia, kerääntyi Kielosaaren kahvion terassille.  Saaren soittajat Rovaniemeltä piipahtivat kierroksellaan myös Pyhäjoella. Kahviossa ja pihalla oli kuuntelijoita, joskin enemmän olisi vielä mahtunut. Ja ehdottomasti olisi kannattanut tulla kuuntelemaan. Ihanaa, kun on tällaisia tapahtumia!

Niin paljon kuuluu rakkauteen, toitottivat torvet täydellä höyryllä.  Besame mucho, Mantsurian kukkuloilla, mukana myös iki-ihana Sateenkaaren tuolla puolen, joka on tuttu Ozin velho -elokuvasta. Tuttuja ja ihania lauluja kuultiin paljon.  Viimeksi vielä töräytettiin La paloma oikein komeasti:

Kun aavalle meren läksin mä purrellain,
suo äitini pyysin, rukoile puolestain!
Ja ankkuri laivaan kun viimein nostettiin,
jäi tyttöni rantaan murheissaan kyyneliin.
Armas, jos meri vie mun ja näät sä illoin
valkean kyyhkyn lentävän luokses silloin,
avaja kuisti, pois älä tuota häädä,
sielu lie mun se, luokses mi tahtois jäädä.
Tuuli tyyntyvi, oi ....laulut kannella soi,
riemut pojalle merten ne verten läikkyä poskiin toi.
Tuuli tyyntyvi, oi ....laulut kannella soi,
riemut pojalle merten ne verten läikkyä poskiin toi.
-----------------------
Armas, jos meri vie mun ja näät sä illoin
valkean kyyhkyn lentävän luokses silloin,
avaja kuisti, pois älä tuota häädä,
sielu lie mun se, luokses mi tahtois jäädä.
Tuuli tyyntyvi, oi ....laulut kannella soi,
riemut pojalle merten ne verten läikkyä poskiin toi.
Tuuli tyyntyvi, oi ....laulut kannella soi,
riemut pojalle merten ne verten läikkyä poskiin toi.

SÄHKÖÄ KANSALLE!

Eilen uutisissa kerrottiin, että Fennovoima on nyt valinnut Pyhäjoelle tulevan ydinvoimalan laitteistotoimittajaksi venäläisen Rosatom Overseas'in.  Koska sitä ei mainittu laitostoimittajana Fennovoiman alkuperäisessä hakemuksessa, se viedään uuteen eduskuntakäsittelyyn. Tämä voi viedä vuoden päivät, sanottiin tänään joissain uutisissa =O

Siis, mitä?! Mitä väliä sillä on, kuka on laitetoimittaja, jos ydinvoimala kuitenkin rakennetaan? Kun on annettu lupa tälle ydinvoimalalle ja juuri tähän paikkaan, niin miksi se ei ole sillä selvä? Ihan vaan blondina tätä ihmettelen. Pekkarinen kuulemma on sitä mieltä, että mitään uutta periaatepäätöstä ei tarvittaisikaan.

Koska Rosatom haluaa myös Fennovoiman vähemmistöosakkaksi, niin sen luulisi haluavan rakentaa mahdollisimman toimivan ja kestävän laitoksen. Eikö?  Ei se ainakaan huonompi voi olla kuin Eurajoelle jo vuosia rakenteilla oleva susihukkanen.

Sitten tullaankin näihin merikotkien pesiin ja liito-oravien kakkoihin.

Parhalahdelle on nimittäin tulossa tuulivoimapuisto. Ja samanlainen Yppäriin. Mitäpä mahtaa niiden siivet aiheuttaa linnuille? Siinä taitaa yhdet siivet leikata toiset, ja päänkin vielä hyvässä lykyssä. Niinhän on jo muualla käynytkin. Ja se humina, jota myös meluksi kutsutaan, ajaa kyllä kakkivat oravat tiehensä.

Miksi Pro Hanhikivi ja muut luonnonsuojelijat eivät noteeraa lainkaan tätä?
Ai niin, niistähän ei tule ydinjätettä!  Eli he eivät lopulta olekaan huolissaan linnuista ja oravista, vaan ihmisistä!  Sillä tuulivoimalaitteet ovat vaarallisia vain eläimille, koko ajan. Ydinvoimala on vaarallinen ihmisille, potentiaalisesti. Vain voimalan rakentaminen on kuitenkin se, mikä yritetään estää...

KYLDYYRIÄ

Meneillään on Pyhäjoen kotiseutuviikko. Tämä viikko on perinteisesti sisältänyt monenlaista toimintaa. Joskin tämä kesä eroaa aiemmista siitä, että konsertteja ja muita tapahtumia tuntuu olevan enemmän ja niitä on siroteltu pitkin kesää, joka viikko jotakin.

Tiistaina oli Annalassa varttuneen väen hetki. Laulua, kahvittelua ja sen sellaista eläkeläistoimintaa. Isäntä tuli sieltä kotiin onnellisena talvella otettu valokuva muassaan. Heillä kun riittää sitä toimintaa talven mittaan vaikka muille jakaa, niin kesälläkin on kiva tavata ihan omalla väellä.

Keskiviikkona oli retki Hyytämän nimikallioille. Pyhäjoella on hienot nimikalliot, joista on ollut lehdessäkin juttuja ja kuvia. Entisaikaan herraskaisilla oli kai sellainen tapa, että kaiversivat nimensä, onneksi päiväyksineen, kallioon. Niitä ovat myöhemmät sukupolvet sitten käyneet ihmettelemässä.  Nykyään tuo nimikallion seutu on enemmän tai vähemmän ryteikköisen matkan takana, mutta varmasti käymisen arvoinen. Nyt päivällä oli melkoinen sade, välillä vettä tuli kaatamalla, joten se saattoi harventaa retken osanottajia.

Illemmalla oli sitten kirjastossa poistokirjojen myynti. Nyt ei ollut kirjoja enää niin paljoa kuin viimeksi, mutta silti yksi huoneentäysi, niin pöydillä kuin niiden allakin. Ryysis oli mahtava. Itse en viitsinyt paljoa kierrellä, kun en sellaisessa tungoksessa pysty mitään katsomaan. Viisi kirjaa ostin, ja kotona huomasin ostaneeni kaksi kappaletta samaa teosta =)  Aion myöhemmällä menneä katsomaan, vieläkö jotain löytyy.

Iltasella esitettiin kesäteatterissa Jo vain, herra ministeri!  Näytelmä kertoo Jaavanvaaran kylästä, josta palvelut loppuvat, viimeksi vietiin jo otto-automaattikin kaupan seinästä. Kyläkauppias ottaa ohjat omiin käsiinsä, saa avukseen kylän rikolliset veljekset ja kylä säilyy, totta kai. Samanlainen kuoliaaksinaurattaja tämä näytelmä oli kuin muutkin tämän porukan teokset (tietysti Niskavuoria lukuunottamatta). Minä pidin eniten Jeremias Putkosesta, jota esitti Esko Raitala. Hän oli vanhin rikoksiin taipuvaisesta veljeskaartista ja oli vankilasta pakenemisensa johdosta pukeutunut naiseksi. Ihan hulvaton nainen hän olikin. Ihan vain sivulauseessa mietin, miksiköhän miehet niin usein tykkäävät pukeutua naiseksi ja esiintyvät rempseämmin juuri silloin. Antaakohan tuo kokonaan erilaiseen rooliin paneutuminen erilaisen vapaudentunteen? En tiedä. Mutta ihan hupanen näytelmä tämä oli. Väliajalla satoi kaatamalla ja tulipa rakeitakin. Yleisö kahvitteli teltassa ja jatkoi näytelmän katselua sateen päätyttyä.
Kannattaa muidenkin käydä katsomassa, kun se esitetään vielä perjantaina ja lauantaina.

Tänään torstaina on kotiseutuilta Liminkakylällä. Se on tarkoitettu kaikille. Luulenpa, että koko Pyhäjoen puuhakkain kylä löytyy juuri sieltä. Heillä on tapahtumia pitkin vuotta, myyjäisetkin kahdesti vuodessa. Toki myös Yppäri ja Pirttikoski ovat puuhakkaita, Parhalahtikin järjestää kyläpäivän kerran vuodessa. Mutta eipä taida olla Liminkakylää (Keskikylää?) voittanutta. Vain nämä keskustan alueet, Etelän- ja Pohjankylä ovat tällaisia saamattomia. Ajatellaankohan sitä, että keskustassa on tarpeeksi toimintaa muutenkin? Pitäisiköhän tässä tosissaan laittaa harkintaan se Yppäriin muutto? Liminkakylä on liian syrjässä, mutta Yppäri yhtä sopivasti ison tien varressa kuin tämä Annalakin =)

Tänään on myös konsertti seurakuntatalolla. Maisemakuvia Suomesta. Esittäjinä Jussi Makkonen, sello ja Rait Karm, piano. Hienoa soitantaa varmaan.

Perjantaina saa sitten vetää lonkaa ja vaikka nuoleskella jätskiä, että jaksaa viikonlopun.

Lauantaina nimittäin on taas pari tapahtumaa. Keskipäivän seutuvilla on Puhtolan toripihalla peräkonttikirppis. Siellä on myytävänä vaikka mitä mielenkiintoista. Olen facebookissa seurannut, miten sinne ilmoittautuu myyjiä tavaroineen. Kuka sanoo, ettei kimpsujen ja kampsujen ostaminen olisi kulttuuria =O

Illalla Saaren soittajat ovatMuistojen bulevardilla Kielosaaressa. Kyseessä on vaskiseitsikko, joten kuulemme varmasti upeaa soitantaa. Itse olen aina pitänyt torvisoitosta. Nuorena torvisoittokunnan kuunteleminen oli elämän suuria naurintoja. Tänne pitää ehdottomasti mennä!

Ja kun saapuu sunnuntai, saapuu myös kotiseutujuhlan aika. Jumalanpalveluksen ja ruokailun jälkeen kokoonnutaan Annalan museolle auringonpaisteeseen (toivottavasti), hyttysten syötäväksi (valitettavasti) kuulemaan puheita ja lauluja.

Kulttuurin tarjonta täällä Pyhäjoella on kyllä hoidettu hienosti. Kiitos Marjon ja Kaijan ja muiden puuhaihmisten!