Aamuyöllä Vili oli päästetty ulos normaaliin tapaan. Pissaamaan ja metsästämään, kenties vähän seikkailemaankin. Yleensä se tuli aamuksi kotiin ja oli oven takana odottamassa sisälle pääsyä heti herättyämme. Tuona aamuna ei ollut. Ajattelimme, että ehkä lenkki on venynyt normaalia pidemmäksi.
Iltapäivällä kotiin mennessämme Jaakko totesi, että ei ole nähnyt Viliä koko päivänä. Lähdimme kiertelemään puutarhaa huudellen ja kutsuen. Jaakko lähti käymään Minkintielläkin, jos Vili olisi lähtenyt sinne katsomaan naapurin kissaa. Vaan ei ollut.
Kohta tuli ovelle nainen koiransa kanssa. Lapsensa olivat nähneet kuolleen kissan tienposkessa ja epäilivät sen olevan meidän Vili. Menimme katsomaan, ja olihan se. Siellä se pikkuressu makasi kyljellään, jäykistyneenä, verta suunpielestä vuotaneena. Kuolema oli vienyt meiltä niin rakkaan perheenjäsenen.
Nainen kertoi, että joku poika oli jo aamuseitsemältä törmännyt Viliin. Että ei tällä ollut niin kova vauhtikaan. Vaan luulenpa toisin. Jos se olisi ajanut rauhallisesti, Vili ei olisi sen kanssa kosketuksiin joutunut. Tuossa Annalantiellä kaahaavat autot tuhatta ja sataa, varsinkin Parmacolla kulkevat pitävät sitä kiitoratana.
Vili oli viisas ja varovainen kissa. Se ei koskaan halunnut olla lähelläkään autoa, kun tämä oli käynnissä. Ei olisi tullut kuuloonkaan, että se olisi jäänyt tielle istumaan ja odottamaan auton törmäämistä. Tai syöksynyt sen tielle, päin vastoin! Vili meni aina piiloon isoja ääniä: imuria, ruohonleikkuria, mopoa, autoa...
Ei ole mitenkään mahdollista, että Vili olisi nytkään rynnännyt auton eteen. Se on varmaan istunut penkalla odottamassa auton ohi menoa. Ja auto on kaahannut sen päälle, tahallisesti. Vilissä ei ollut muita ulkoisia vammoja kuin verinen suunpieli. Se ei siis ole voinut olla auton edessä tai jäädä sen yliajamaksi.
Teko on ollut tahallinen. Tästä kertoo sekin, että kyseinen henkilö ei ole edes vaivautunut ilmoittamaan meille, että on tappanut kissamme. Ei edes tullut ovelle kysymään, jos on ollut epävarma. Oikealla asialla ollut olisi toiminut oikein. Kauheinta on se, jos Vili vain jätettiin kuolemaan, vaikka se olisi ollut vielä pelastettavissa.
Vili on nyt rauhassa. Se on saanut oman pikku kummun puutarhan perälle. Sitä eivät mitkään hurjastelijat voi enää vahingoittaa. Me sen sijaan olemme täällä, ja suremme. Olen itkenyt silmät päästäni koko viikonlopun. Vieläkään en pysty olemaan itkemättä, kun näen sen ruokakipon tai harjan. Tai, kun kutoessasi heitän lankakerän lattialle, eikä se ole enää sillä leikkimässä. Tai, kun käyn nukkumaan, eikä se enää pyri jalkojeni viereen. Tai, kun lueskelen tai katson televisiota, eikä se enää ole vieressä kerällä nukkumassa tai istu ikkunalaudalla katsomassa ulos ikkunasta. Tai, kun kuljen puutarhassa, eikä se enää hypi ympäriinsä pyydystellen hyönteisiä tai pelotellen lintuja.
Hautasimme Vilin puutarhan perälle. Siellä se on kivikeon alla, pienen keramiikkalinnun vartioimana. Oma nimikilpi muistuttaa, kuka siellä makaa. Ei sillä, että sitä koskaan unohtaisimme. Laitoimme sinne myös lyhdyn, jossa pimeällä palaa kynttilä tuikuttaen valoa meille asti. Kun katsomme ikkunasta ulos, on kuin Vili vilkuttaisi. Sanoisi, että kotona ollaan.
Tuollainen yliajaja ei lainkaan tajua, miten suuren aukon hänen tekonsa jättää toisten elämään. Meidän elämässämme on maailman ihanimman kissan kokoinen aukko. Eikä se ehkä täyty koskaan :'(
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti