Joulupäivä.
Jouluna olemme jo matkalla kohti valoa.
Ulkona on hämärää, vaikka on keskipäivä. Silti, talvipäivän seisaus on jo takana päin. Nyt matkaamme kohti kesää, kohti lämpöä ja valoa.
Rakastan joulua! Rakastan sitä, kun lumi peittää valkoisella vaipallaan puut ja mannut. Rakastan sitä, kun kynttilät luovat pimeyteen valojen tuikkeen. Rakastan sitä, kun saan kotona käpertyä nojatuoliin takan ääreen hyvän kirjan kanssa. Rakastan sitä, ettei tarvitse olla yksin, vaan minulla on oma kullanmuruni, joka valkoisine partoineen aattoiltana koluaa komerosta paketteja sylissään ja möreällä äänellä tiedustelee, josko talossa on kilttiä väkeä. Rakastan sitä, että joulupäivän aamuna saamme hiljaisia teitä kulkea kirkkoon, tähtien valaistessa kylänraitteja, pysähtyä jouluseimelle kirkkotien päähän miettimään joulun todellista merkitystä, kirkon kynttilöiden lepattaessa ja joululaulujen kaikuessa.
Joulu on nykyään erilainen. Vanhat tavat ovat väistyneet. Ja uusi tavattomuus on tullut tilalle. Ennen joulu oli oikeasti pyhä. Aattona julistetun joulurauhan jälkeen kaupat ja ravintolat sulkeutuivat, linja-autot lakkasivat kulkemasta, kaikki pysähtyi. Sama jatkui joulupäivänä. Vasta Tapaninpäivänä palautui normaali meno. Ihmiset olivat kotonaan, toisen luona ei ollut soveliasta vierailla ennen Tapania.
Muistan kerran, kun olimme veljeni kanssa menossa Turun Tuomiokirkossa pidettävään vesperiin, aattoiltana klo 22. Olimme sopineet, että haemme serkkumme mukaan, kun bussit eivät kulkeneet. Kun sitten aikanaan soittelimme ovikelloa, tätimme tuli kyllä avaamaan oven, mutta ei päästänyt meitä sisään. Kerroimme tulleemme hakemaan serkkua vesperiin, mutta se ei muuttanut tilannetta. Ei ollut vierailuaika, toisten joulurauhaa tuli kunnioittaa. No, pääsimme kyllä kaikki matkaan, mutta tilanne on jäänyt iäksi mieleeni. Vanhat tavat ovat meissä syvällä.
Nykyään ei enää kunnioiteta mitään. Kännykät ja tietokoneet ovat jo kaataneet kaikki rajat, kun kaikkialle pääsee milloin vain. Yksityisyys on kadonnut. Eikä se ole pelkästään hyvä asia. Mielestäni ihmiset tarvitsevat myös omaa aikaa, olla ihan rauhassa oman väen kesken. Kaikkea tekemistään ei tarvitse koko aikaa päivittää Facebookiin tai laittaa tekstarina kavereille. Hah. Tässä minäkin kirjoitan blogiini joulupäivänä ja kohta vielä linkitän tämän myös Facebookiin. Silti en jaksaisi jokaista tekemistäni sinne laittaa. Enkä usko että muut jaksaisivat niitä edes lukea =D
Mutta palatakseni vanhoihin hyviin aikoihin, viime vuosituhannelle, niin silloin myös television ohjelmista huomasi, että oli joulu. Nykyään ohjelmisto on samanlaista kuin muinakin päivinä. Sieltä tulevat samat sarjat, uutiset ja renkutukset kuin muulloinkin. Kenellekään ei ole annettu joululomaa. Paitsi aamutelevision väelle. Miksi muka uutisiakin pitää lähettää sen sata kertaa päivässä? Miksei ohjelmistossa huomioida joulua? Missä ovat kaikki ihanat jouluaiheiset elokuvat ja lastenohjelmat? Aattona sentään taisi olla joulupukin kuuma linja vielä toiminnassa. Muutama jouluaiheinen ohjelma koko kanavavalikossa - sillä se on kuitattu.
Ihan asiasta toiseen mennäkseni: aikoinaan oli sellainenkin tapa, että sadepäivinä esitettiin normaalia enemmän elokuvia. No, tätä tapaa ei ehkä nykyään voi enää olla siksi, että sadepäiviä on niin usein. Joulukuussakin. Tässä kuussa on ollut miltei joka toinen päivä vesisadetta, joka toinen pakkasta ja/tai lumisadetta. Onneksi sitä valkoista on meillä sentään ollut, ja on vielä tälläkin hetkellä, joskin lämpöasteet ovat tehneet maantiet jääkentiksi ja räystäiltä tipahtelee vesi. Etelä-Suomessa on ollut miltei lumetonta koko ajan. Sitä se ilmastonmuutos teettää.
Kuitenkin on ihanaa, että on joulu.
Jotkut ovat vaatineet sitä, että kristilliset pyhät pitäisi kieltää tai lopettaa tai mitä lie. Etteivät muslimit, jehovalaiset, ateistit ja muut sellaiset henkilöt joutuisi kärsimään, kun me juhlimme. Tähän pyhälistaan kuuluvat esimerkiksi joulu, pääsiäinen, helatorstai, helluntai, juhannus... Ihmettelen näitä vaatimuksia. Ovatkohan nuo henkilöt huomanneet sitä, että näiden pyhien menetyksen myötä myös he menettävät vapaapäivänsä. Olisivat hiljaa ja nauttisivat vapaasta, vaikka se kristillisen tapahtuman vuoksi olisikin. Eikä niitä missään tapauksessa saa siirtää viikonloppuihin. Yksi tyyppi kerran tärkeänä selitti, että tuollaiset arkipyhät rikkovat työn rytmin. Kas, kun se sama rytmi ei rikkoudu esimerkiksi itsenäisyyspäivän vuoksi, joka sekin usein sijoittuu arkipäivään. Tuollainen normaalin viikon rikkoontuminen juuri parantaa työtehoa. Ei jaksa, ellei saa välillä olla pois.
Nautitaan siitä, että on pyhiä, ihan keskellä viikkoakin ja siitä, että elämme kristillisessä maassa, jossa noudatetaan kristillisiä pyhiä (joita kenenkään ei ole pakko viettää). Nautitaan siitä, että meillä on vapaus. Ja joulu.
Kauneimmat joululaulut -tilaisuus oli eilen illalla Pyhäjoen kirkossa. Ihan kuin vinkiksi minua Facebookissa opastettiin hakemaan sieltä joulumieli. Ulkona satoi lunta isoin hiutalein ja maisema oli kuin postikortissa. Seimen luona tähti loisti kirkkaana valaisten tummaan iltaan. Mutta minulta oli todellakin joulumieli hukassa. Jaakko-ressu yritti vieressä olla "mitäs tässä", ja killisteli taivaalta putoavia valkeita hiutaleita. Mutta löytyi se joulumieli minullekin sen tunnin aikana, kun laulut kirkossa soivat.
Kirkko oli tupaten täynnä, vaikka kaikilla kylillä järjestetään omatkin joululaulut. Ehkä kirkossa kuitenkin on erilainen tunnelma, juhlallisempi. Katto on korkealla ja urut pauhaavat. Kirkkokuorokin laulaa mahtavasti.
Ensimmäiseksi laulettiin laulu numero yksi, eli juuri tuo Arkihuolesi kaikki heitä. Sopii muistuttamaan siitä, että arjen voi jättää kirkon ulkopuolelle. Paljon hyviä lauluja oli taas koottu tähän vihkoseen, muutamia outojakin. Suurin osa niistä laulettiin ja loput sai vielä vihon mukana kotiinsa, oikein papin luvalla.
Joulu on taas, riemuitkaa nyt.
Lapsi on meille tänä yönä syntynyt.
Tulkoon toivo kansoille maan,
pääskööt vangit vankilastaan.
Uskon siemen nouskoon pintaan.
Olkoon rauha loppumaton.
Joulu on taas, kulkuset soi.
Jossakin äiti lastaan seimeen kapaloi.
Tulkoon juhla todellinen.
Tulkoon Jeesus Herraksi sen.
Tulkoon rakkaus ihmisrintaan,
silloin joulu luonamme on.
Jouluyö, juhlayö, päättynyt kaikk' on työ... Tähän lauluun oli annettu myös viittomakieliset sanat. Pappi tai kukaan mukaan ei sitä kuitenkaan viittonut. Olisi voinut sen tehdä, ihan vaan omaksi ja muiden iloksi. Olisi mukava opetella muitakin lauluja viittomakielellä. Itse nuorena opiskelin viittomakieltä, mutta se on jo pääosin unohtunut. Kiva kuitenkin tällainen joululaulu muiden joukossa =)
Pappi kertoi myös tarinan. Perheen isä luki lehteä ja pieni poika kyseli koko ajan jotain. Isä otti lehdestä kuvan, jossa oli maailman kartta ja repi sen moneksi pieneksi palaseksi. Hän antoi nämä pojalle ja pyysi kokoamaan palapelin niin, että kartta olisi taas kokonainen. Hän ajatteli pojalla kuluvan sen tekemiseen aikaa, jotta hän voisi rauhassa keskittyä lukemiseen. Poika tulikin varttitunnin päästä takaisin täydellisen kuvan kanssa. Isä ihmetteli, miten tämä oli osannut koota kartan niin nopeasti ja kysyi, onko tämä koulussa maantiedossa opetettu. Poika vastasi, ettei tiedä mitä maantieto on. Mutta toisella puolella oli ollut ihmisen kuva ja hän oli koonnut sen ehjäksi. Siinä samalla oli maailmakin eheytynyt.
Yksi lauluista oli Oi Betlehem, sä pienoinen. Muistuu mieleeni ne ajat, kun kävin Betlehemissä. Siitä on jo parikymmentä vuotta ja maailma on muuttunut rankaksi sen jälkeen. Tuolloin tie Betlehemiin ei vielä on muurien reunustama. Saattoi vapaasti katsella ympäröiville kedoille, joissa paimenet kaitsivat laumojaan. Betlehemin kaupunki oli jo tuolloin jakautunut arabien ja juutalaisten/kristittyjen alueisiin. Juutalaisten puolella pystyi huoletta liikkumaan, ei tarvinnut pelätä lentäviä kiviä. Jeesuksen syntymäkirkossa kävimme kuvaamassa paikan, jossa seimi oli kuulemma aikoinaan ollut. Liekö tuo niin varmasti osoitettu, eikä ne kaiken katolisen krumeluurin keskellä kovin vaatimattomalta näyttänyt. Mutta oli siinä tunnelmaa, kun ajatteli, että pikkuinen Jeesus-vauva oli siinä syntynyt. Aivan erilaisessa ympäristössä kuin tämä omamme.
Betlehemissä ei tuolloin ollut lunta, vaikka siellä nyt onkin maa valkoisena. Ilma oli lämmin, pikkuinen vauva saattoi maata heinien päällä kapaloon käärittynä. Ankeampi kohtalo olisi täällä pohjoisessa voinut olla, mikäli olisi entisaikojen lumiin ja pakkasiin joutunut. Minä rakastan lumista joulua, eikä pienestä pakkasestakaan haittaa ole. Ehkä kaikki joululaulut olisivat nyt toisenlaisia: On hanget korkeat nietokset, vaan joulu, joulu on meillä. On kylmät paukkuvat pakkaset ja tuimat pohjolan tuuloset. Vaan joulu, joulu on meillä.
Eniten pidän laulusta, jota ei tänä vuonna laulettu. Numero 15: Ilouutinen. Laitan sen sanat vielä tähän tuomaan joulun tunnelmaa. Jouluaaton hartaudessa se aina lauletaan. Käytäviä pitkin kulkevat laulajat, huilujen säestyksellä sitä esittäen. Ja tunnelma on heti valmis.
Nyt taivaat avautuu,
laulaa kuoro enkelten.
Maan ääriin kantautuu
suuri ilouutinen.
Tulkaa kaikki nyt laulamaan,
on Poika syntynyt maailmaan.
Tulkaa laulamaan, aa-aa-aa.
Nyt huolet unohtuu,
kukat peittää koko maan
kun kansa kokoontuu
Herraa vastaanottamaan.
Maailma kirkastuu,
tuikkii tähdet Herralle.
Myös aurinko ja kuu
kumartavat Lapselle.
Jos oikein ymmärsin, niin tämä tyttöjänes muutti Vatasen kanssa Lappiin. Tai maalle kuitenkin. Ne tykkäsivät toisistaan, ja taisi olla mukava yhteiselo edessä.
Tällainen loppuhuipennus oli äsken katsotussa Jäniksen vuosi -näytelmässä. Pyhäjoen näyttelijät panivat parastaan, ja ihan tosissaan. Hauska se oli. Paljon hauskempi kuin mitä uskalsi nauraa. Kun salissa oli niin vähän porukkaa, kolmisenkymmentä maksanutta katsojaa, oma ääni kuului liian kovana. Näyttelijöitä ei ollut ihan yhtä montaa, mutta melkein. Vähän harmittaa, kun porukat eivät mene esityksiä katsomaan. Mua varsinkin harmittaa, kun tiedän, minkä valtavan työmäärän ovat sen eteen tehneet. Harjoituksia viikoittain monta kuukautta, loppuajalla miltei päivittäin. Ja sitten nämä esitykset, kolme viikossa. On siinä tekemistä ja muistamista. Ja kiinni koko syksyn. Koko kylän pitäisi mennä katsomaan jo siitäkin syystä, vaikka ei yhtään näytelmistä välittäisi. Tai jäneksistä.
Paasilinnan kirjaa mukaellen oli tämä näytelmä tehty. Vatasen kaveri ajoi vahingossa jäniksen päälle, minkä perään Vatanen sitten ryntäsi. Ilmeisesti nuo tarinan tapahtumat veivät vuoden, ainakin nimi antaa niin ymmärtää. Ja paljon siinä ehtikin tapahtua. Matkattiin eri puolilla Suomea, rakennettiin taloa, sammutettiin metsäpaloa, kelluttiin järvessä ja kaiken lopuksi juopoteltiinkin melkoisesti.
Jänis oli kyllä koko näytelmän hauskin (ja söpöin). Salen myyjäksi tunnistin, yllätyksekseni. Onhan hän sielläkin hymyillyt sievästi, mutta piilottanut nuo näyttelijänlahjansa. Hauskasti jänis hyppeli läpi näytelmän, pelastui kauhean turkulaisen uhripiisiltä ja muiltakin vaaroilta. Ja kuten alussa tuli todettua: loppu hyvin, kaikki hyvin.
Toinen söpöliini oli hirvi, jota valitettavasti nähtiin vain näytelmän alussa. Hauskin kohta oli se, kun koko poppoo matkusti bussilla ja viimeksi sieltä vielä poistui hirvikin. Tätä ihmetteli bussin kuljettaja, ja tuntui hirvi itsekin hämmästelevän =)
Jotkut näyttelivät paremmin kuin toiset. Vähän hämmästytti, että Vataselta oli niinkin usein sana hukassa. Toki hänellä on myös hirmuisesti muistettavaa, kun oli esillä koko näytelmän ajan ja miltei koko ajan äänessä. Silti. Joidenkin kiekuminen on myös rasittavaa, mutta minkäs sille voi.
Mustalaiseukko, navettapiika (vai emäntäkö peräti?), afrikkalainen turisti, puolihullu turkulainen, juopunut kansalainen, alttaritaulun enkeli, Kekkosen pääkallo - kaikki nämä oli ystäväni Tarja =D Siinä sai hyppelehtiä roolista toiseen, vaihtaa tyyliä ja hohottaa hulluna. Alttaritaulu oli varmaan melko vaativa, kun piti olla täysin liikkumatta koko ajan. Mitä nyt silloin liikahti, kun Jeesus sai ampuma-aseesta osuman polveensa. Turun murteessa ei ollut oikeaa nuottia, mutta sanat menivät suht kohdilleen. En tiedä, kumpi oli pelottavampaa: mustalaisakan nauru vai turkulaisen horinat.
Näytelmä oli kokonaisuudessaan nautittava. Nauraakin sai sen verran kuin kehtasi. Itse asiassa enemmän kuin kirjan lukeneena ja televisioelokuvan katsoneena ajattelin. On se niin paljon näyttelijöistä kiinni. He sen tarinan lopulta tekevät. Kiitokset koko poppoolle!
Vastaus tuohon otsikon kysymykseen on: ei mitään. Telkkarista ei tule nykyisin melkein yhtään mitään.
Eihän tämä toki yleisesti ottaen ole niin uusi ilmiö. Jo vuosia on saanut tottua siihen, että samoja ohjelmia pyöritettiin uudestaan ja uudestaan. Joskus vaihdettiin kanavaa, usein ei vaivauduttu tekemään edes sitä. Joskus kävi niin, että esimerkiksi TV1 esitti jotain sarjaohjelmaa alkuillasta. Viimeisen jakson koittaessa kuuluttaja hymyillen sanoi: älkää surko, sarja alkaa uusintana huomenna aamulla. Ja sitten sitä tuli taas kuukausikaupalla, nyt aamutelevision jälkeen. Eipähän tarvinnut katsoa. Kun ei anneta ihmisille aikaa edes kuvitella unohtavasa, mitä ohjelmassa tapahtui, niin se jo tyrkätään uudelleen nähtäväksi.
Katsojien arvostaminen tipahti pohjalukemiin sen jälkeen, kun lupamaksu ruvettiin ottamaan kaikilta veron muodossa. Eipähän ole enää mitään tarvetta kehittää ohjelmia tai hankkia uusia, kun rahaa tulee kuitenkin. Aiemmin katsojat saattoivat sentään vaikuttaa, tai olla vaikuttavinaan, lupamaksuillaan. Se saattoi hieman kannustaa yrittämään jotain. Vaan ei enää. Nyt saamme katsella varmaan hamaan tulevaisuuteen niitä samoja ohjelmia, joita sieltä tulee ilta illan perään, viikosta toiseen, vuodesta toiseen.
Huoh.
"Matalan kynnyksen jouluruokailu Räihän karaokekorjaamolla
...Tarkoitus on tarjota mahdollisuus joulunviettoon aterioinnin muodossa kaikille...
...Hyvä jouluruoka, torttukahvit sekä jouluhartaus luovat joulun tunnelmaa..."
Näin vuosi sitten. Joulun alla kokoonnuttiin karaokekorjaamolla pitkien pöytien ääreen. Porukkaa kerättiin paikalle oikein bussilla, joka kiersi ympäri kylää. Tunnelmaa varmaan oli, olivathan mukana pappi ja kanttorikin, seurakunta kun oli osaltaan ruokailua järjestämässä. Oliko muuta porukkaa ja miten paljon, se tieto on jäänyt minulta pimentoon.
Tästä ruokailusta mainitsen siksi, että se jäi tuohon yhteen kertaan. Nyt ei ole ollut mitään innostunutta porukkaa ruokailua järjestämässä ja jouluista hetkeä kaikille kyläläisille tarjoamassa. Onko enää edes koko karaokekorjaamoakaan? Karaokeinnostuskin loppui lyhyeen kuin kanan lento, ja sitä kannattava yhdistys. Korjaamo ehkä vielä on... =O
Miksi innostusta ruokailun järjestämiseen riitti vain tuon yhden kerran? Eikös kaikkea kannattaisi kokeilla ainakin kahdesti, tai useamminkin, ennen kuin heittää kirvestä kaivoon? Vai eikö kukaan jäänyt sitä ruokailua kaipaamaan? Edes niistä syöjistä? Tai valmistajista? Tai korjaamolta?
Saman lyhyen lennon ovat suorittaneet myös Kotikirkko ja muualla pidettävät hartaudet.
Kotikirkkotoiminta aloitti innokkaan porukan johdolla. Parikymmentä varausta tehtiin heti. Ideana oli, että kirkko järjestetään jonkun kotona, tämän toivomalla teemalla, mukana seurakunnan työntekijä. Me olimme mukana ensimmäisellä kerralla. Tupa oli täynnä ja keskustelu mielenkiintoisesta aiheesta kulki kirkkoherran johdolla. Ilta oli mielenkiintoinen ja into tulevia tilaisuuksia kohtaan vain kasvoi. Emme tosin seuraaviin pariin tilaisuuteen sitten päässeetkään äitini sairastelun ja kuoleman takia. Mutta ei niitä tuon talven ainaka useampia ollutkaan.
Jotenkin sekin lopahti. Kaikki innokkaat jättivät sikseen. Oliko seurakunnan työntekijöillä liian kiire? Eikö riittänyt mielenkiintoisia aiheita keskusteltavaksi? Koettiinko järjestäminen sittenkin liian haastavaksi? En tiedä, mikä oli syynä, mutta yhtään kotikirkkoa ei ole sen jälkeen järjestetty.
Innostuttiin myös järjestämään seuroja muualla, erilaisissa paikoissa. Yksi niistä oli juuri tuo karaokekorjaamo, josta sitten varmaan poiki ajatus jouluateriastakin. Kokoonnuttiin myös metsästysmajalla ja muuallakin. Paikkoja lueteltiin etukäteen lehdessä monta. Tarkoitus oli kai saada ihmiset innostumaan Sanan kuuloon tulosta, kun se tapahtui jossain muualla kuin kirkossa. Vaan lyhyeksi jäi tuokin ura. Eipä taida enää olla tämäkään aatos elossa, en ainakaan ole kuullut =(
Tässä herätellään kysymystä siitä, pitääkö kirkon koko ajan muuttua ja yrittää jotain uutta? Tietenkin kirkko elää ajassa ja tällaiset ideat, joita tuossa yllä on kerrottu, ovat hienoja. Kunhan niihin vain saisi porukkaa mukaan. Kunhan niillä vain olisi jatkuvuutta...
Kylillä huudetaan sen perään, että pitäisi sopeutua kaikkeen maailman menoon. Mutta se ei ole kirkon tarkoitus. Vaan Jumalan sanan levittäminen, kutsuminen ihmisiä Jumalan yhteyteen, kokemaan pelastus ja uusi, erilainen elämä.
Jokin aika sitten Kallion kirkossa "saarnasivat" Jari Sarasvuo ja Tarja Halonen. Kirkko täyttyi ja lehdet hehkuttivat varsinkin Sarasvuota. Näitä tilaisuuksia kolumnissaan kommentoinut Jyrki Lehtola toteaa mm. "Kirkon on muututtava yhteiskunnan ja meidän ihmisten tunteiden mukana. Siksi kirkosta on tehtävä leppoisa olekelukeskus." "Nykykirkon tarkoitus on tehdä mitä vain, että sille tulisi tarpeellinen olo." Tämä tuntuukin olevan Suomen Luterilaisen kirkkokunnan yleinen käsitys. Vähän niin kuin Lehtola lopuksi sanoo: "Joskus oli tapana moraalisen kysymyksen edessä kysyä 'Mitä Jeesus tekisi,?' Tuo kysymys on muutettava muotoon 'Mitä mä tekisin, kun let's face it, mä oon oman elämäni toi jeesus." (IL 29.11.13)
Tähän ei voi kuin todeta yhden tuota blogia kommentoineen sanoin:
"Kirkko, jonka kuuluisi olla siihen kuuluville kristityille ohjaava voima, on nyt kuitenkin se, joka muuttaa suuntaansa joukon vaatimusten edessä. Ei kai voida lähteä siitä, että kun 'suuri yleisö' haluaa esimerkiksi homoliitot hyväksytyksi, niin kirkon pitää ne hyväksyä, vaikka oppi muuta sanoisikin? Ohjaako kirkkoa Jumala vai sen jäsenistön kulloisetkin ja vaihtuvat mielipiteet, ja sen myötä tuleva suosio? Kuka moista laitosta kunnioittaa, joka on valmis myymään kaikki periaatteensa?"
Enpäs tiedä, miten tässä jutussa nyt hypättiin yhdestä jutusta toiseen... Kannatan sitä, että järjestetään tilaisuuksia kuten Kotikirkko tai Metsäkirkko. Kannatan sitä, että ihmisiä kutsutaan Sanan ääreen herkkupöytien keskelle. Mutta kaikella toiminnalla pitäisi olla jatkuvuutta. Ymmärrän hyvin, että aktiivisia tekijöitä on seurakunnassa vähän, kaikki työ kaatuu yksien ja samojen harteille. Pyhäjoen seurakunnassa on kuitenkin tervehenkistä toimintaa. Kunnioitan ja arvostan kirkkoherraa ja muita työntekijöitä, jotka seisovat Jumalan Sanan takana (jos se nyt on oikea ilmaisu), eivätkä hoipertele kaikkien tuulien mukana. Kirkon on kuitenkin tarkoitus olla luja kallio eikä mitään tuuliviiri.
