Eilen Pyhäjoella järjestettiin lähiruokamarkkinat. "Paikalliset marjastajat, sienestäjät, lihantuottajat, leipojat, kukankasvattajat ja kädentaitajat voivat tulla myymään tuotteitaan." Näin luki lehti-ilmoituksessa.
Onpas kivaa! ajattelin. Ja niin ajatteli moni muukin. Markkina-aika alkoi puolilta päivin, jolloin suurin osa ostajista rynnisti paikan päälle. Vaan eivät vielä kaikki myyjät. Jaakkokin muiden mukana meni torille kahdentoista jälkeen. Jäi ilman kalaa hän. Yksi kävi puoli yhdeltä, ja jäi kaipaamaan marjoja. Samoin toinen. Kolmas kaipaili myös kalaa. Ei siis kannattanut mennä paikalle heti =(
Minä kävin kahden jälkeen, jolloin tarjolla oli sekä kalaa että marjoja. Oli myös perunoita, pullia, hilloja, kukkia, lankoja, käsitöitä. Ja lakritsia, tietenkin. Kovin runsasta tarjonta ei silloinkaan ollut, myöhemmin vielä vähemmän. Veitsentekijä oli häipynyt jo siihen mennessä.
Olisikohan pitänyt nämä markkinat järjestää myöhemmin, että sienetkin olisivat ehtineet. Ja omenat, nekin olivat loppuneet heti. Lauantai vaikuttaisi paremmalta päivältä kuin keskiviikko. Jos haluaisi asiakkaiksi myös työssäkäyviä.
Periaatteessa siis ihan kiva tapahtuma tulevaisuudessakin järjestettäväksi. Mutta pientä fiilausta pitäisi tehdä ajankohdan ja kaikkien myyjien samanaikaisen paikallaolon suhteen.
Kauniita, koskettavia, puhuttelevia lauluja saimme taas kuulla Pauhasalissa, kun Heimo Enbske lauloi täydestä sydämestään. Kun elää todeksi sen, mitä suusta ulos tulee, kokemus on koskettava. Kiitos, Kaija, että aina jaksat näitä tilaisuuksia meille järjestää!
Enbuske on laulanut jo kauan. Hän tekee työtä ihmisten parissa, sellaisten ihmisten, jotka todella kaipaavat Jumalan käden kosketusta. Eilen minä sain olla yksi heistä.
"Älä pelkää.
Hän vierelläs seisoo ja kannattaa.
Älä pelkää.
Ei pimeyden voimat sua valtaan saa.
Älä pelkaa.
Hänen armonsa lopu ei milloinkaan.
Älä pelkää.
Hän kanssasi kulkee ja johdattaa."
Tämä ihana laulu puhutteli minua jo aiemmin, kun oli hankalaa. Ehdin sen jo unohtaa, mutta nyt koin taas, miten Jumala pitää meistä huolta. Elämässämme on huolia ja vastoinkäymisiä, mutta meidän ei tarvitse kestää niitä yksin. Jeesus on meidän kanssamme. Hän kulkee vierellämme ja kantaa silloin, kun omat jalkamme eivät enää jaksa. Siksi rannalla oli vain yhdet jalanjäljet...
Ystäväni facebook-sivulla oli taas linkkejä "tutkimukseen", jonka mukaan ateistit ovat viisaampia kuin uskovaiset. Mielenkiintoinen tutkimus, kun ajattelee, että kaikki uskomattomat eivät toki ole ateisteja. Kovin pieni määrä ihmisiä siis kannattelee harteillaan tämän maailman aivoja.
En lukenut juttua. Minulle riittää näiden ihmisten ylimieliset kommentit siitä, miten viisaita he ovat meihin verrattuina. No, minuun verrattuna suurin osa maailman ihmisistä onkin viisaampia. Mutta sillä ei liene mitään tekemistä uskovaisuuteni kanssa.
Jospa tehtäisiin kuitenkin huvin vuoksi pieni vertaileva tutkimus Pyhäjoella. Kunnanjohtaja, kunnanhallituksen puheenjohtaja, kirjastotoimenjohtaja, pankin sijoitusneuvoja, kirkkoherra, eläinlääkäri, lääkäri, sosiaalivirkailija, opettaja, ym. ym. Upeita ihmisiä, viisaita ihmisiä, uskovaisia ihmisiä. Määritetäänkö heidät tyhmiksi siksi, että he ovat uskovaisia?
Jos Jumalaa ei olisi, onko täällä uskovaisena elämisessä jotain vikaa? Pyrkimällä noudattamaan kristillisiä arvoja elämämme on tosenlaista kuin ateistilla. Kun sitten kerran kuolemme ja toteammekin, ettei mitään Jumalaa tai taivasta ole olemassakaan, mitä me olemme hävinneet? Kun ateisti elää omien periaatteidensa mukaan ja sitten kerran kuoltuaan toteaa, että olikin väärässä, että Jumala olikin olemassa, mitä hän silloin on hävinnyt?
En sano, etteikö ateistikin voisi elää hyvien periaatteiden mukaan. Mutta Jumalan kieltäminen tuo mukanaan toivottomuutta, joka väistämättä vaikuttaa ihmisen elämään. No, ehkäpä he viisaampina ihmisinä päättelevät, ettei toivo ole tärkeää, ei usko, ei rakkaus.
KUN TÄÄ TOIVO MIELEN KIRKASTAA:
DAAVIDIN PYHÄÄN KOTIKAUPUNKIIN
JOSPA SAISIMME RIEMUITEN JÄLLEEN VAELTAA...
Hatikva soi aina yhtä kaihoisasti, surullisesti, toivomielellä. Monta ihanaa laulua, paljon kaunista soittoa, koskettavia puheita, yhdessäoloa - Israelin ystävät kokoontuivat Kielosaaren kahvioon yhdessä siunaamaan Israelia.
Syksy on jo melkein ovella. Takana upeat kesäkuukaudet. Touko- ja kesäkuu aurinkoa ja lämpöä. Heinäkuussa sadetta, aurinkoa ja lämpöä, jokunen kylmäkin päivä mahtui mukaan. Nyt elokuu menossa auringonpaisteen ja sateen vaihdellessa. Oikea kesä tosiaankin!
Nyt on saavutettu se aika, jolloin lomat päättyvät ja koulut alkavat. Ja työt. Minäkin olen palannut lukiolle vuoden poissaolon jälkeen.
Tuon vuoden aikana olin suunnitellut tekeväni vaikka mitä. Vaan toisin kävi. Vuosi vierähtikin pyörätuolin ja kyynärsauvojen kanssa. Istumista riitti. Onneksi oli kirjat ja käsityöt. Lenkkeily on nyt historiaa, ainiaaksi. Tunnen oloni masentuneeksi. Mutta toisaalta kiitolliseksi, sillä onhan minulla vielä molemmat jalat tallella =)
Ja nyt paluu työhön. Ystäväni, luokanopettaja Niina, kirjoitti facebookissa nuuhkineensa aapiset ja laskeneensa pulpetit. Minulla ei ollut yhtä riemullinen päivä. Aamulla seitsemän jälkeen lähdin koululle, yritin saada järjestystä papereihin ja hoidettaviin asioihin. Opettajien tultua saimme kakkukahvit. Sari oli mennyt kesällä naimisiin ja tarjosi siitä hyvästä meille. Siinä sen päivän positiivisin tapahtuma taisi ollakin.
Tuuraaja oli lähtenyt lomalleen jo juhannuksesta, ja suuri osa valmisteluista ja töistä oli jäänyt odottamaan. Kesä- ja heinäkuun tiliotteet muun muassa. Oppilaiden valintoja ei oltu syötetty ohjelmaan, ei tehty uusia oppilaita varten valmisteluja. Oppikirjoja puuttuu. Ja vaikka mitä. Työpäivä venyi yhdeksäntuntiseksi, eikä vieläkään olisi voinut lähteä. Mutta lähdin vaan. Onneksi olin jo lomallani käynyt tekemässä yhden pitkän työpäivän. Näytelmän tulostaminen ja kopiointi (21 kpl á 256 sivua) jäi maanantain kiireiden keskelle. Tiliotteet olisi pitänyt käydä läpi ja toimittaa tilitoimistolle. Lehtimainokset kesän ajalta olisi pitänyt laskuttaa. Olisi pitänyt tehdä sitä sun tätä. Silti lähdin. Päivittäinen työaikani on viisi tuntia, ja tulevaisuudessa aion sen myös pitää. Viis tuntia päivässä. Ei enempää.
Maanantaina tulevat oppilaat. Ykkösellä on nyt enemmän opiskelijoita kuin pitkään aikaan. Elämme toivossa, että tämä tästä vielä piristyisi.
Tulevaisuudessa saattavat oppikirjatkin siirtyä nettiin. Kertoi Tane. Nyt vaihtuu vain sähköpostiosoite (siihen tulee lisää edu), ja googlen kautta asiakirjojen yhteis- ja yksilöarkistoja nettiin. Ja blogimahdollisuus sielläkin. Pyritään paperien vähenemiseen. Saa nähdä onnistuuko tämä. Jo kolmekymmentä vuotta sitten puhuttiin paperittomista konttoreista. Tuntuu, että paperin määrä on vain lisääntynyt. Paikkansa pitänee se vitsi, jossa esimies pyytää alaistaan hävittämään kaikki arkistot, mutta ottamaan niistä ensin kahdet kopiot =)
Mutta nyt: uusi vuosi, uudet kujeet. Tai vanhat. Kaksi luokallista minulle tuntemattomia oppilaita ja yksi tutumpi poppoo tulevat kouluun into piukassa. Ykkösten syksyn kohokohta lienee teatterimatka Tampereelle. Kakkosen messuilijat ovat jo täydessä työn touhussa, onhan messuihin enää kuukausi ja risat. Abit aloittavat viimeisen vuoden keskittyen syksyn kirjoituksiin. Onneksi on juhlivaakin väkeä mukana. Kyllä arjen kanssa aina pärjää, kun se välillä katkeaa johonkin mukavaan tapahtumaan. Onnea Sari! Onnea Tarja! Onnea Paul! Onnea oma suloinen siskontyttöni Satu vauvoineen ja miehineen! Kyllä elämä oikeastaan sittenkin on melko ihanaa =D
Käynti ortodoksiluostareissa on elämys. Lintula ja uusi Valamo kiehtovat. Luostarien yllä lepää sadunhohtoinen tunnelma; tarunomainen, vuosisatainen hämärä.
Äkkiseltään, vain turistina vieraillessaan, ei välttämättä pääse sisälle luostarin tunnelmaan. Vaatii aikaa pysähtyä hetkeksi, hiljentyä kuuntelemaan. Ympärillä humisevat mahtavat ikihongat, lintujen sirkutus täyttää ilman. Jossain kulkee munkki tai nunna kiireettömästi.
Alueella saattaa olla bussilasteittain ihmisiä tutustumassa luostarin elämään: nopea kierros, opastetut paikat, tuliaisina ikoni tai viinipullo. Mutta saadakseen jotain on maltettava pysähtyä. Voi viipyä yli yön tai vaikkapa viikon. Elää hetken poissa arjesta, mietiskellä, rukoilla.
Me elämme meluisassa ja kiireisessä maailmassa, jossa ihmiset ovat uupuneita, rasittuneita ja neuvottomia. Meille hiljaisuus ojentaa auttavan kätensä, uupunut virkistyy.
Palvelus kirkossa voi olla jotakin ennen kokematonta. Hämärässä Herran huoneessa tuohukset palavat, tuoksuva suitsutussavu leijailee, pappi lukee hiljaisella äänellä psalmeja, seurakuntalaiset ovat kokosydämisesti mukana palveluksessa.
Päivä kulkee kiireettömästi. Kirkossa vietetyt jumalanpalvelukset ja ruokailut tahdittavat sitä. Voi tutustua kirjaston kokoelmiin, ikoninäyttelyyn, kierrellä hautausmaalla tai risteillä m/s Sergeillä kanaville ja toiseen luostariin. Voi istua penkillä nauttien kauneudesta, levosta, hiljaisuudesta, yksinäisyydestä - sitäkin löytyy, jopa turistihälinän keskeltä.
Luostari puhuttelee, jos kävijä vain tahtoo kuunnella. Siellä voi aistia arkielämästä poikkeavan erilaisuuden. Luostari, kuten kirkkokin, on hiljaisuuden, rauhan ja rukouksen keskus, jossa ihminen saa kiireen keskellä pienen hetken levätä.
