OPETTAJA MINUN ELÄMÄSSÄNI

Tarina on pieni, koska kyseinen opettaja oli minulla vain kansakoulun alaluokilla, ensimmäisellä ja toisella. Siihen aikaan (1961-63) olivat alakoulun opettajat erikseen ja yksi opettaja hoiti luokan opetuksen kaikkien aineiden osalta.
Opettajani nimi oli Anna Suominen.  Hän oli tuolloin jo iäkäs, jäi eläkkeelle muutamia vuosia myöhemmin.  Hän oli erittäin tyylikäs neiti, pukeutui ja käyttäytyi hillitysti. Hän osasi ottaa meidät lapset siten, että luokassa ei koskaan ollut minkäänlaista rähinöintiä, saati muuta mielenilmaisua tuntien aikana.  Toisin kuin rinnakkaisluokassa, jota opetti nuorempi nainen.

Minulle kouluun meno oli suuri kokemus.  Matkaa kotoani oli lähes kolme kilometriä, enkä ollut koskaan käynyt siellä päin, joten kaikki oli outoa.  Minulla oli kaksi pikkusisarusta, vauva ja nelivuotias, joten äitini saattoi vain pyörällä tuoda minut koulun pihalle, näyttää mitä tietä pääsen kotiin ja jättää minut sinne muiden lasten ja vanhempien sekaan.  Muut olivat jo menneet sisälle ja istuneet pulpetteihin (sellaisiin, joissa oli kaksi yhdessä) ennen kuin itse menin luokkaan.  Vapaa istumapaikka oli vain yhden Pasin vieressä, johon muitta mutkitta itseni laitoin.  Mutta opettaja oli sitä mieltä, että tytöt ja pojat eivät istu vierekkäin, ja antoi minulle toveriksi Eevan, jonka kanssa olimme läheisiä ystäviä läpi kaikkien kouluvuosien, ja vieläkin.

Olin tavallaan melko omapäinen ja joskus liian vilkaskin lapsi. Monenmoista ehti niidenkin kouluvuosien aikana sattua.  Mutta aina opettaja löysi juuri oikeat sanat ja teot tilanteen auttamiseksi.

Koulumme takapihalla kasvoi puita, joiden juurikoloihin teimme koteja lakaisemalla neulaskasoja seiniksi, ja löytämiämme lasinpaloja pidimme astioina (värilliset lasinpalat olivat pyhäastioita).  Kerran minua ei haluttu mukaan kotileikkiin, jolloin itkin sitä ja opettajan kysyttyä kerroin hänelle.  Opettaja otti minua kädestä kiinni, ja niin menimme kysymään tytöiltä, miksi minua ei haluttu mukaan.  Tytöt sanoivat, että minä halusin aina olla äiti. Tästä opettaja sai pidettyä minulle lempeän oppitunnin siitä, miten ei aina voi saada tahtoaan läpi ja miten pitää ottaa toisetkin huomioon.

Olin lapsena hyvin pieni.  Luokallamme oli saman kokoinen poika, jota joskus kiusasin (en enää muista miten).  Ennen tunnin alkua opettaja pyysi minut ja tämän Antin luokan eteen ja kertoi meille, että kiusaaminen ei ole mukavaa.  Sitten hän sanoi, että minun pitää pyytää Antilta anteeksi.  Tein niin, ja Antti tuli halaamaan minua (hän oli oikein kiltti ja mukava poika).  Minua ei tehty naurunalaiseksi eikä tilannetta suurenneltu.  Mutta minä olin taas oppinut jotain.  Kuten luultavasti muutkin luokallamme.

Opettaja myös muisti aina kannustaa, kun teimme jotain hyvää tai oikein.  Olin kerrankin onnesta ymmyrkäinen jouduttuani luokan edessä luettelemaan kaikki numerot yhdestä sataan ja opettajan kehuttua minua sen johdosta.  Sain myös soittaa musiikkihetkessä huuliharpulla Enkeli taivaan lausui näin: piih, paah, piih, paah.   Kukaan ei huomauttanut, ettei soittamani kappale kuulostanut lainkaan siltä kuin piti, kukaan ei pilkannut esitystäni, kaikki taputtivat ystävällisesti seuraten opettajan esimerkkiä.  Vaikka minä en osannut soittaa lainkaan, kaikkein vähiten huuliharppua ja musiikkinumeronikin oli viitonen.  Opettajan mielestä tärkeintä oli se, että yritti ja halusi tehdä jotain.

Siihen aikaan oli harvinaisempaa, että lapsille ostettiin oma polkupyörä jo niin nuorena.  Minäkin ajoin usein koulumatkoja äitini isolla pyörällä.  Polkiessa en yltänyt istumaan, mutta väliäkös sillä.  Riemuni muuttui vielä suuremmaksi, kun opettaja kerran totesi, että olen taitava, kun osaan ajaa jo aikuisten pyörää.

Meillä kotona tarjottiin tavallista kotiruokaa, ei mitään hienouksia.  Yksi ruoka, jota inhosi erityisesti, oli makaronivelli. Niinpä, kun koulussa ensi kertaa sain eteeni makaronilaatikkoa, en pystynyt sitä syömään.  Koulun keittiöön ei saanut palauttaa mitään, mitä opettaja oli laittanut lautaselle.  Pakottiko opettaja siis minut syömään tuon kammotuksen?  Ei.  Me menimme yhdessä eteiseen, jossa työnsimme makaronit lavuaarin rei’istä alas viemäriin, yhdessä, makaroni makaronilta.  Ehkä siitä johtuu, että kyseinen ruoka on nyt minulle suurta herkkua.

Opettaja salli meille myös koulunkäyntiin kuulumattomia asioita. Kerran sain viedä pikkusiskoni mukanani päiväksi kouluun, kun hän halusi nähdä, millaista siellä oli.  Siskoni oli tuolloin nelivuotias ja istui kiltisti koko päivän Eevan ja minun välissä.  Sen verran häntä kuitenkin jännitti, että ruoka ei maistunut.  Opettaja sanoi, että oli mukavaa, kun meillä oli ylimääräinen oppilas luokassa.

Tällaisia tapahtumia riittäisi monia.  Mutta tässä muutamia, jotka mielestäni kertovat paljon opettajamme luonteesta ja opetustavoista.  Hänellä riitti aina aikaa meidän pienille ja suuremmillekin murheillemme.  Hän sai meistä kaikista koulunkäynnin tuntumaan mukavalta ja oppimisen innostavalta.  Yhtään kertaa ei tullut sellaista tunnetta, että ei haluaisi lähteä kouluun.  Koulupäivä oli suuri seikkailu, jota ei halunnut jättää kokematta.

Kolmannelta luokalta lähtien jouduin sanomaan hyvästit Anna Suomiselle.  Hän sanoi aina päivän päätyttyäkin ”Hyvästi” tuon ajan tavan mukaan.  Pikkusiskoni tuli kouluun myöhemmin, mutta hänellä ei enää ollut onnea, vaan hän joutui sille rinnakkaisluokalle.  Kosketukseni tähän opettajaan loppui, kun olimme olleet tervehtimässä häntä eläkkeelle jäämisen yhteydessä.

Vuodet kuluivat, vaihdoin kouluja, jatkoin opiskelua, aikuistuin, muutin pois paikkakunnalta.  Mutta opettajani ei koskaan unohtanut minua.  Usein vuosien mittaan sain sisareni välityksellä terveisiä häneltä.  Opettaja oli nähnyt hänet milloin kaupassa, milloin kaupungilla.  Ja aina hän oli halunnut tietää, mitä minulle kuuluu.

Anna Suominen eli yli 90-vuotiaaksi, nyt hän on jo kuollut.  Aikaa on kulunut, vuodet ovat tuoneet muassaan uusia tapahtumia ja uusia ihmisiä.  Mutta minulle alakoulun opettajani on aina se ihminen, joka on luottanut minuun ja uskonut mahdollisuuksiini.  Tältä opettajalta sain elämääni parhaan opastuksen.  Ja juuri oikeaan aikaan.  Kukaan lapsi ei ole liian vähäpätöinen, liian vilkas, liian aggressiivinen ansaitakseen täyttä huomiota.  Lapsi maksaa jokaisen huomionosoituksen takaisin, tavalla tai toisella.  Rakkaus niistä tavoista suurimpana.