Katekismus määrittelee rukouksen olemuksen lyhyesti ja ytimekkäästi: ”Rukous on sydämen puhetta Jumalan kanssa”. Se on kahden toisiaan rakastavan persoonan – ihmisen ja Jumalan – välistä yhteydenpitoa. Rukouksessa ihminen on Jumalan kasvojen edessä, ääneen puhuen tai vain hiljaisesti huoaten, esittämässä asiaansa, kohtaamassa Jumalaa. Jumala on käskenyt meitä rukoilemaan, ja sen käskyn noudattamiseen sisältyy siunaus. Filippiläiskirjeessään apostoli Paavali toteaa: ”Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon.”
Isä meidän –rukous on ehkä kaunein tietämäni rukous. Heti alussa lapsi lähestyy isäänsä, kunnioittaen ja rakastaen. Jumala on taivaassa, Hän on auktoriteetti, emmekä näe Häntä fyysisesti. Mutta tiedämme, että Hän on isämme ja saamme puhua rukouksessa Hänelle, sydämeltä sydämelle. Lapsena saamme lähestyä taivaallista Isäämme tyhmissäkin asioissa, pienissäkin suruissa, silloinkin kun olemme toimineet hölmösti. Isä antaa lapselleen aina anteeksi. Mutta vaikka Jumala on meille isä, Hän on myös pyhä. Hänen pyhyytensä ohjaa meitä turvautumaan tuohon anteeksiantoon. Joka päivä saamme kokea sen yhä uudelleen. Tuohon anteeksiantoon nojaten me toivomme myös kerran pääsevämme taivaallisen Isämme valtakuntaan, kotiimme.
Toivomme Jumalan tahdon toteutumista elämässä, mutta saatamme toisaalta pelätä. Uskallammeko rukoilla: ”Tapahtukoon Sinun tahtosi”? Mitä sitten, kun Jumalan tahto onkin erilainen kuin omamme? On helppo sanoa tuo lause ohimennen, hymistellen. Mutta on vaikeampaa tarkoittaa sitä todella. Ja kuitenkin Jumala tahtoo meille kaikille hyvää ja Hän tietää, mikä meille on parasta. Silloinkin, kun meistä ei tunnu siltä. Jumalan tiet ovat erilaisia kuin meidän tiemme. Hän näkee kauemmas, Hän tietää enemmän. Joskus parhaan saavuttaa mutkan kautta, viiveellä, surun läpi. Kun me näemme vain vähän eteemme ja luulemme, että kaikki tapahtuu siinä, Jumala tietää, mikä on todellinen päämäärä ja oikea reitti sinne pääsemiseksi. Vaatii rohkeutta luottaa siihen, että Jumala tietää meitä paremmin. Minulta ainakin tuntuu sitä usein puuttuvan. Rukoillessamme odotamme usein heti saavamme vastauksen ja toivomme sen olevan myönteinen. Kun Jumala vastaakin: ei, luulottelemme, ettei mitään vastausta tullutkaan.
Kaikenlainen paha maailmassa vain lisääntyy. Kaikki se, mikä tuntui suurkaupunkien ongelmalta, työntyy nyt jo omaan pikkukyläämme. Kuolema ja väkivalta lisääntyvät niin kiihtyvää vauhtia, ettei se televisiosta nähtynä kohta enää edes hätkähdytä. Ei ole kuin viitisentoista vuotta siitä, kun entisessä kotikaupungissani Turussa pystyi kulkemaan yömyöhällä pitkiä matkoja, sivukatujakin tarvitsematta pelätä mitään. Nyt edes torille ei uskaltaisi enää iltasella ja sivukadut ovat jo päivälläkin vaarallisia. Maailmalla on sotia, nälkää, huumeongelmia ja kaikenlaista pahaa - köyhyys ja hätä saa meidät epäilemään Jumalan hyvyyttä. Ja kuitenkin tässä rukouksessa Jeesus opettaa meitä luottamaan Jumalaan ja vastaan ottamaan Häneltä kaiken tarvitsemamme. Mutta ehkä asian ydin piileekin siinä: meidän pitäisi luottaa Jumalaan. Ei ole helppoa sanoa: ”Jumala, anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme”, kun nälkä kurnii suonissa ja kaappi ammottaa tyhjyyttään. Kuitenkin Jumalan apu voi tällaisessa tilanteessa olla aivan konkreettista: naapuri tai ystävä lihapadan kanssa. Jumala tietää, mitä meiltä puuttuu jo ennen kuin olemme sitä itse edes pyytäneet.
Rukouksessa pyydämme myös Jumalalta velkaamme anteeksi; toisissa versioissa puhutaan suoraan synnistä. Isä meidän –rukouksessa olevan anteeksipyynnön loppuosa hieman hämmästyttää: ”niin kuin mekin annamme anteeksi meidän velallisillemme”. Onko siis meidän anteeksiantomme ehto Jumalan armolle? Eihän armolla voi olla ehtoja! Me emme ansaitse anteeksiantoa, mutta Jumala tahtoo sen tehdä – armosta. Uskon, että kyse on siitä miten Jumala samalla korjaa ihmisten välisiä suhteita. Jos olemme riidoissa ja vihaisia jollekin henkilölle, niin miten voisimme vastaanottaa Jumalan anteeksiannon. Eihän meidän sydämeemme mahtuisi enää armoa, kun se olisi täynnä vihaa. Rukoilemme myös, että Jumala varjelisi meidät kiusauksilta ja auttaisi jokapäiväisessä elämässämme säilymään kristittyinä, lähellä Jumalaa.
Isä meidän –rukouksen loppuosa on Matteuksen evankeliumissa suluissa, Luukkaan evankeliumissa se puuttuu kokonaan, samoin kuin aiemmin käytetystä Vulgatasta. Kyseessä on ylistys, tunnustus siitä, että valta kuuluu yksin Jumalalle. Sen perään sanomme vielä: ”Aamen”. Se tarkoittaa: totisesti, totisesti, niin se on. Mikäpä sen paremmin sopisi tämän rukouksen päätteeksi?
Isä meidän -rukous kasvattaa meitä lapsen asemaan. Isään me saamme panna toivomme ja odotamme Häneltä elämäämme kaikkea hyvää. Jumalan lapsina me iloitsemme Jumalan kaikkivaltiudesta. Isä meidän -rukous on uskon rukous. Se on sellaisen ihmisen rukous, joka kaipaa kaikkia elämänsä tarpeita Jumalalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti