Lapsuudenkotini oli Raisiossa, Turun ja Naantalin välissä. Turkulaisesta serkustani me asuimme maalla, vaikka nykyisin sitä kai nimitettäisiin lähiömäiseksi asuinpaikaksi. Meillä oli omakotitalo, jossa oli pieni puutarha ja peltotilkku. Perheeseemme kuului äiti, isä ja kolme lasta. Muistojen vuosikymmen on 1960-luku. Olin tuolloin 7-16 –vuotias, sisareni neljä ja veljeni seitsemän vuotta minua nuorempia. Äiti oli vuonna 1960 34-vuotias ja isäntä häntä 11 vuotta vanhempi.
Olimme monien tuotteiden suhteen omavaraisia. Omenat, viinimarjat, karviaiset ja luumut olivat jokasyksyistä herkkua. Niitä sai syödä niin paljon kuin halusi, silti jäi säilöttäväksikin yllin kyllin. Pellolla kasvoi mansikkaa, perunaa, porkkanaa, lanttua, punajuurta, sipulia, kukka- ja keräkaalia, herneittä, kurkkua ja tilliä. Saunan seinustalla kiipeili tomaatintaimia ja kamarin ikkunan alla oli komea piparjuuri. Sitä äiti käytti aina kurkkusäilykkeitä tehdessään.
Talven varalle kellariin säilöttiinkin aina juurikkaiden lisäksi omena- ja mansikkahilloa, etikkakurkkuja ja viinimarjamehua. Syksyisin vanhemmat tekivät päiväretkiä puolukkametsään ja tuloksena oli yleensä iso puusaavillinen puolukkasurvosta. Lähimetsissä kävimme me lapset keskenämme ja äidinkin kanssa mustikkaa poimimassa. Niitä oli vähemmän, joten harvemmin niitä riitti hilloksi saakka. Usein ne hävisivätkin piirakan päällä parempiin suihin. Meillä oli myös muutamia kanoja, joiden munat ja joskus lihakin löysi tiensä ruokapöytäämme.
Jokapäiväinen ruokamme oli melko vaatimatonta. Vaan niinpä se taisi olla suurimmalla osalla tuolloin. Yleisin ruoka oli keitetyt perunat ja läskisoosi. Usein oli myös uunissa tehtyä lihaperunalaatikkoa. Liha ostettiin suurina paloina. Joskus äiti kävi Turun torilla tai kauppahallissa, jolloin tuliaisina oli siansorkkia, toisinaan pääkin. Sorkat käytettiin lihaperunakeitossa. Mekin söimme sitä soppaa, mutta sorkkiin emme koskeneet; ne menivät aina isännän suuhun. Muistan, kun äiti pesi sianpään ja ajoi siitä karvat pois. Sitten se pantiin veteen kiehumaan. Kamara oli koiran juhla-ateria. Lihasta äiti teki sylttyä, eli pehmeäksi keitetty liha pienennettiin ja jäähdytettiin. Sitä sitten rapsuteltiin leivälle, päälle ripaus suolaa ja mustapippuria – ja herkku oli valmis. Sitä lihaa minäkin söin, vaikka muuten olinkin nirso lihan suhteen. Jauhelihaa meillä oli todella harvoin. Erään kerran muistan sitä ostetun varta vasten kaupunkilaisserkkuani varten, kun hän halusi syödä ”murenia” eli irtonaiseksi paistettua jauhelihaa. Tosin saimme joskus lihapulliakin ja kaalikääryleitä.
Perunoista tehtiin myös muusia. Vaikka siihen ei käytetty voita tai kermaa niin kuin nykyään, se maistui meille lapsillekin. Itse asiassa meillä käytettiin tuskin koskaan mitään hienouksia ruuanlaitossa. Ruoka oli aidon makuista, enkä muista kenenkään kapinoineen sen syömisessä.
Isäntä oli Savosta lähtöisin, joten joskus meillä syötiin myös kalakukkoa. Ruisjauhoista tehdyn kuoren sisään äiti pakkasi kerroksittain silakkaa ja silavaa, ja niin oli kukko vain paistamista vailla. Hernekeitto oli lempiruokaani, varsinkin talvisen hiihtoretken päätteeksi. Letut eivät meillä yhdistyneet hernekeittoon, niitä oli muulloinkin. Useammin vielä uunissa tehtyä pannukakkua. Niiden kanssa sitten maistuivat omat hillot. Kesäisin arkiruokiin kuului myös kesäkeitto, oman maan vihanneksista tehty sekin.
Sellainen ulkomaanerikoisuus kuin makaroni löytyi pöydästä makaronivellin muodossa. Siitä ”limakeitosta” en pitänyt yhtään. Itse asiassa minulla oli makaronikammo koulussakin. Siihen aikaan piti syödä kaikki, mitä opettaja laittoi lautaselle; keittolaan ei saanut palauttaa. Ja minä raukka sain eteeni makaronilaatikkoa, jota en pystynyt suin surminkaan syömään. Opettaja armahti pientä ekaluokkalaista, ja kävimme yhdessä tyhjentämässä lautasellani olevan ruuan alas eteisen lavuaarista, makaroni makaronilta. Olen siitä hänelle ikuisesti kiitollinen! Nyt makaronilaatikko on suurta herkkuani, ehkä juuri tuosta koetusta johtuen.
Mitään niin kammottavaa kuin tillilihaa tai veripalttua meillä ei onneksi kotona syöty. Verilettuja äiti joskus teki, mutta yleensä niitä ei syönyt kukaan muu kuin isäntä puolukkasurvoksen alle kätkettynä. Juurikkaista tehtiin laatikkoa tai soppaa, mutta vihannekset syötiin usein sellaisenaan. Kurkkua tai tomaattia ei siivutettu pöydälle leivän päälle pantavaksi, vaan ne otettiin kokonaisena ja haukattiin, vaikka välipalaksi. Myöhemmin syksyllä, kun tomaattien aika oli jo ohi, meillä oli niitä vielä jäljellä. Äiti kääri vihreitä tomaatteja sanomalehteen ja laittoi ikkunalle kypsymään. Näin niitä riitti kauemmin. Kaupasta vihanneksia ei koskaan ostettu.
Lähimetsissä kasvoi myös sieniä, joita äiti joskus poimi syötäväksi. Kantarellikastike tuo mieleeni herkullisia muistoja. Tattejakin siinä toisinaan oli, mutta minusta ne olivat liian vahvan makuisia.
Myös puurot kuuluivat ruokavalioomme: kaurapuuro, uuniohrapuuro, ruispuuro, mannapuuro, riisipuuro. Mutta useimmin vispipuuro suuresta puolukkavarastosta johtuen. Puolukkaa syötiin myös ruuan kanssa; se teki pelkästä perunastakin herrojen herkkua.
Lauantaisin aina leivottiin. Yleensä pullaa: pitkoja ja toisinaan pikkupullia. Joskus äiti laittoi niihin kardemummaa ja rusinoita, mutta yleensä niissä ei ollut kuin ripaus sokeria päällä. ”Puhtaanmakuista pullaa”, sanoi tätini. Lauantai-iltapäivä, lämmin pulla ja lasillinen kylmää maitoa – voiko lapsi enää muuta toivoa! Myös sokerikakku kuului viikonlopun herkkuihin. Omenapiirakka, mustikkapiirakka ja Boston-kakku eivät olleet jokaviikkoista herkkua, mutta kyllä niitäkin sai. Samoin kääretorttua. Keksit ja pikkuleivät eivät muistini mukaan kuuluneet lapsuuteemme. Kuten ei myöskään täytekakku. 1963 olin pyhäkoulunopettajan tyttären syntymäpäivillä, ja siellä tarjottiin oikein kermakakkua. Minulta jäi se kermavaahto lautaselle, enkä pystynyt sitä syömään, vaikka miltei pakotettiin. En edes muista, milloin meillä ensi kertaa tehtiin täytekakkua. Se oli siihen aikaan todella harvinaista, myös sukulaistemme kotona. Leipä oli yleensä Ylhäisten näkkileipää, ruisreikäleipää tai sekaleipää. Muistan äidin joskus leiponeen sekaleipää, mutta yleensä ne ostettiin kaupasta.
Maito haettiin ensin läheistä maatalosta ja myöhemmin lähikaupasta. Silloin maito myytiin tonkasta omaan kannuun. Sitten tulivat ruskeat lasiset maitopullot, ja myöhemmin kammottavat muovipussit. Turkulaisserkkuni ei pitänyt maitomme mausta ja esitti vastalauseenaan, että hän ei juo ”lehmän maitoo vaan kaupan maitoo”.
Kanaa meillä syötin todella harvoin, kuten kalaakin. Kesällä oli silakoita keitossa, kalakukossa, hiillostettuna ja savustettuna. Muuta kalaa en muista nähneeni. Kana on minulta jäänyt aina syömättä. Johtuneeko siitä, että tappohetkellä päättömän kanan lentopyrähtelyt pihalla pelottivat.
Tuntuu kuin olisimme eläneet aika pitkälle omavaraistaloutta ruuan suhteen. Muistan, että yleisin ostos kaupasta myöhemminkin oli ”kaks maitoo ja reikäleipä”. Ilmeisesti äiti teki ostokset suurempina erinä, varsinkin lihan ja jauhot. Kaupan herkut olivat yleensäkin melko vähäisesti edustettuina ruokapöydässämme. Makkara oli hevoshalpaa, ja siitä tehtiin makkarasoppaa. Muuta makkaraa emme syöneet. Ainoastaan isännän eväsleiville ostettiin sipulimakkaraa. Myös juusto oli tuntematon herkku. Samoin ulkomaan hedelmät.
Suklaata äiti teki joskus pellillisen. Se oli todella hyvää. Muuten makeiset tulivat kotiimme vasta myöhempinä vuosina. Karamellien virkaa toimittivat sokerinpalat, joihin oli tipautettu pari pisaraa kamferttia tai anisöljyä.
Ruokailuajat olivat melko säännölliset. Aamulla herättyä syötiin aamupala. Se oli yleensä puuroa ja maitoa. Myöhemmin muistan äidin paistaneen munakkaan tai tehneen joskus pienen kakkutaikinan kuppiin (yksi muna, ripaus sokeria ja jauhoja). Maitokahvia (1:1) muistan myös saaneeni. Teetä meillä ei ollut. Kahvin lisäksi juotiin maitoa, piimää, omaa mehua ja vettä. Päivällä koulusta tultaessa oli velliä, lettuja, puuroa tms. Kesällä välipaloiksi kävivät mansikat ja omenat. Suurta herkkua oli myös ”piapo” eli piimä ja talkkunajauhot sinällään tai mansikoilla ja sokerilla maustettuna. Varsinainen ateria syötiin neljältä, kun isäntä kotiutui työstä. Illalla saatoimme vielä narskutella näkkileipää paljaaltaan, joskus syltyllä tai raa’alla sipulilla höystettynä.
Ruuat teki aina äiti. Hän oli perheenemäntä sormenpäitään myöten. Ruoka oli tavallista, mutta hyvää. Isäntä oli työssä öljynjalostamolla, ensin vuorotyössä ja myöhemmin säännöllisessä päivätyössä. Tämä määräsi pitkälle ruokailujen ajankohdat. Kaksi sisarustani ovat minua nuorempia ja olivat siksi myöhempään päivät kotona, kun minä olin koulussa.
Yleensä kello neljän pääateria oli ainoa, jonka koko perhe söi yhdessä. Aamupalan ja iltapalan nauttimisaika riippui siitä, milloin kukin heräsi tai kävi nukkumaan. Päivänvelli/puurohetki oli yleensä iltapäivällä, kun koulu oli päättynyt ja leikeissä tauko.
Pääateria oli yleensä hiljainen. Kaikki vain istuivat ja söivät, varoivat hermostuttamasta isäntää. Muilla aterioilla sentään juttu luisti ja nauru raikui. Siististi silti istuttiin tuolilla eikä leikitty ruuan kanssa. Ruokaa ei myöskään viety muualle, vaan se syötiin pöydän ääressä. Iltapalanäkkäri saattoi joskus kulkeutua leikkien ääreen, mutta yleensä äiti oli tarkka näissä asioissa. Syötiin silloin, kun oli ruoka-aika, eikä juoksenneltu pitkin päivää ruokakomerolla.
Monet ihanat ja surullisetkin muistot tulivat mieleeni tätä kirjoittaessani. Ruokailun ympärille näkyy kerääntyneen kokonainen muistojen vyyhti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti