Kun olin lapsi, meillä ei ollut lainkaan televisiota. Silloin (60-luvulla) lapset eivät käsittääkseni yleensäkään kuluttaneet paljoa aikaa television katseluun eikä sitä sen kummemmin kaivattukaan. Puuhaa riitti muutenkin.
Joskus kuitenkin koulun jälkeen kävin luokkatoverini luona katsomassa jotain tiettyä ohjelmaa. Erityisesti muistan, miten yhtenä keväänä kerran viikossa useamman luokkatoverin voimin ryntäsimme lähellä koulua asuvan toverimme luo katsomaan Nuoret metsänvartijat –nimistä ohjelmaa. Se oli jännittävä samaan tapaan kuin Viisikko-kirjat. Myöhemmin tuli ruutuihin myös Peppi Pitkätossu sunnuntaisin ja se tietenkin piti nähdä. Serkkuni luona muistan nähneeni ruotsinkielisiä lastenohjelmia, joita hänen isosiskonsa sitten tulkkasi meille. Ja kerran näin Payton Place –sarjasta yhden osan. Se oli niin aikuisten sarja ettei kiinnostanut, mutta nimen muistan, kun se oli silloin sama kuin Kauniit ja rohkeat nyt.
Meille hankittiin televisio 1974 ja silloin katsoin sitä ajoittain. Muistan Yöjuttu –nimisen sarjan kauhujuttuja, joita esitettiin lauantai-iltaisin myöhään. Se oli jotenkin niin kammottavaa, että on jäänyt mieleeni. Siinä oli lasipurkkeihin säilöttyjä sikiöitä, jotka ääntelivät ja pantteriksi muuttuva nainen ynnä muuta kammottavaa. Vieläkin näen ne kuvat silmissäni. Pitkään aikaan en silloin tahtonut kulkea pimeissä paikoissa., kun pelotti. Mutta katsoin vain koko sarjan. Kauhu kiehtoi tietyllä tavalla. Ja vaikka tiesin, ettei siinä ole siteeksikään totta, niin silti pelkäsin. Oli pelottavaa pyöräillä sen jälkeen viiden kilometrin matka omaan kotiin, osittain vielä metsän läpi. Huh.
Nuoret metsänvartijat –ohjelmien tyyliset eivät pelottaneet, ennemminkin jännittivät. Sillä hetkellä tuntui kuin muurahaisia olisi ollut paidan alla; mutta toisaalta niitä oli turvallista katsoa, kun tiesi niiden aina päättyvän hyvin.
Ohjelmien vaikutusta maailmankatsomukseeni on hieman vaikea arvioida. Luulenpa melkein, että vaikutus on suhteellisen vähäinen. Lapsena, jolloin mieli on alttiimpi tämäntyyppisille vaikutteille, televisio ei ollut hallitsevassa roolissa elämässämme. Uutisiakaan ei siis katsottu televisiosta, vaan luettiin lehdestä tai kuunneltiin radiosta.
Televisiottomalla lapsuudella on ehkä ollut suurikin merkitys. Tämä on tosin vain luuloa, koska en ole tehnyt asiasta mitään vertailevaa tutkimusta esimerkiksi televisiollisen lapsuuden kokeneeseen serkkuuni nähden. Tosin silloin lapset eivät nököttäneet päivät päästään television edessä, vaan se avattiin joskus jotain tiettyä ohjelmaa varten ja sitten taas suljettiin. Eikä sieltä ohjelmia niin paljoa tullutkaan kuin nykyään. Videofilmejä ei silloin vielä ollut olemassakaan, joten niitäkään ei katsottu.
Minulla on sellainen käsitys, että lapsuuteni oli tietyllä tavalla turvallista. Maailman tapahtumat, rankat elokuvat ja lastenohjelmienkin väkivalta jäi kokematta. Päivät täyttyivät leikeistä, urheilusta ja kaikenlaisesta puuhastelusta sisarusten tai ystävien kanssa. Mielikuvitusta kehitettiin keksimällä sitä mitä ei ollut. Pelit ja kilpailut riittivät aiheuttamaan jännitystä. Äidilläni oli myös tapana joskus kertoa kummitusjuttuja, joiden innoittamana kerran innostuimme itse lakanaan pukeutuneita pelottelemaan muita. Ainoa, joka pelkäsi, oli myös kummitukseksi pukeutunut serkkuni (tuo aiemminkin mainittu).
Monet sadutkin ovat väkivaltaisia, jotkut peräti raakoja. Hannu ja Kerttu jätetään metsään, Lumikki yritetään tappaa, Tuhkimoa kohdellaan huonosti, Veljet noidutaan joutseniksi… Pelotellaan sillä kaikkein pahimmalla: vanhempien hylkäämisellä. Sain 10-vuotislahjaksi kummitädiltäni Grimmin satukirjan, jossa oli niin kammottavia satuja, etten aikuisenakaan halua niitä uudelleen lukea. Päiden katkaisemista ja muuta kamalaa. Ihan verrattavissa nykyisiin television lastenohjelmiin.
Pitäisikö television katsominen kieltää? Kieltohan ei tosiasiassa ole kuin houkutin. Sitä siis ei kannata tehdä. Mutta ehkä pitäisi saada perheet panostamaan enemmän yhdessäoloon ja yhdessä tekemiseen. Nykyään vedotaan aina kiireisiin, ettei ehdi tai jaksa. Mutta lapsi on lapsi vain kerran, sen jälkeen vaikuttamisen mahdollisuudet eivät enää ole yhtä suuret. Siksi television katsomistakin kannattaisi jotenkin kontrolloida.
Missään tapauksessa televisio ei saisi olla vanhempien korvike tai lapsenvahti. Tästä minulla on ”vertaileva tutkimus”. Veljeni lapset saivat katsoa ja katsoivatkin televisiota paljon, ja silloin kun eivät katsoneet ohjelmia, niin käyttivät sitä pelikoneena. Sisareni lapset sitä vastoin katsoivat vain tietyt ohjelmat (koko perhe valikoi katsomisiaan). Maija Mehiläinen ja pienet Punasolut kannustivat myös lapsia luovuuteen: he kulkivat kotonaan pienet pussukat selässään kuljettaen punasoluille happea tai pörräsivät hunajapurnukkojensa kanssa, samalla kun veljen lapset samoja ohjelmia katsoessaan vain tuijottivat keskittyneinä ruutua.
Siskoni lapsilla innoittajina olivat enemmänkin kirjat; he keksivät omia tarinoitaan, kuvittivat niitä, kulkivat luonnossa etsien uusia kohteita eikä mielikuvitusleikeillä ollut määrää. Mummolassa ollessaan nämä viihdyttivät itseään ja siinä sivussa muitakin paikalla olleita, kun taas veljeni lapset olivat niin passiivisia, että olisivat tarvinneet mummon kokoaikaiseksi viihdyttäjäksi. No, onneksi hekin myöhemmin ovat saaneet muutakin puuhaa ja pysyviltä vaurioilta on vältytty (heh).
Mutta vakavasti puhuen lasten kontrolloimaton television katselu ei mielestäni ole hyvä. Eikä varsinkaan pientä lasta saisi koskaan jättää ilman aikuisen seuraa katsomaan ohjelmia, koska jokin tapahtuma saattaa järkyttää lasta, kun ei ole ketään vieressä selittämässä ja lohduttamassa. Tai ohjelma saattaa herättää muitakin ajatuksia, jotka olisi hyvä jakaa aikuisen kanssa. Televisio ei ole lasten kasvattaja. Eikä sitä ole sellaiseksi tarkoitettukaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti