PITÄÄ JATKAA ELÄMISTÄ

Eilisessä Ilta-Sanomat -lehdessä oli juttuja aiheesta Minun vahuuteni. Eri-ikäisiltä tulleita kirjoituksia, jotka oli palkittu tai kunniamainittu. Kaikissa ei ollut ikää, mutta yhdessä oli 73 vuotta ja toisessa 15 vuotta.

"Olen niin yksinäinen, että herään joka aamu aikaisin saadakseni hetken jutella pontinjakajan kanssa." "Usein on niin hiljaista, että jos neula putoaa lattialle, kuulen sen pienen, kilahtavan äänen hiljaisuuden valtameren keskellä."  Hmm. Vähän epärealistisia kummatkin ajatukset. Lehdenjaka on aamuisin niin kiireinen, ettei ehdi kenenkään mummon kanssa jaaritella. Postijakaja taas saattaisi niin tehdäkin, mutta häntä varten ei tarvitse kovin aikaisin herätä. Postihan jaetaan vasta päivällä.  Mitä taas tulee tuohon neulan tippumiseen, niin tokkopa mummo enää kuulisi sen ääntä. Pienet, herkät äänet ovat kadonneet iäksi. Mutta tätä tuo 15-vuotias ei osannut vielä kuvitella.

Lopussa hän kuitenkin huomaa kuvitellun lapsenlapsensa haastattelun kautta, että elämistä ei tarvitse iän karttumisen myötä lopettaa. Vanhuuden ei ole tarkoitus olla tyhjää tai tylsää. Myös se voi olla täynnä uusia kokemuksia.

Aikoinaan Harjattulassa työskennellessäni huomasin, miten erilaisia vanhat ihmiset voivat olla. Tokihan sinne tulivat kursseille, lomille ja kuntoutukseen vain virkuimmat ja innokkaimmat. Jos on liian tylsistynyt ja odottaa vain posteljoonin käyntiä tai neulan tippumista, niin tuskin tulee lähteneeksi minnekään Turun saaristoon edes lomailemaan. Luulisin. Silti näiden mammojen ja pappojen joukossa oli todella monenlaisia ihmisiä. Jotkut tulivat senioriakatemiaan juttelemaan suurista ja tärkeistä asioista. Toiset tulivat opiskelemaan harrastustoiminnassa tarvittavaa järjestöoppia, uutta kieltä, tai vaikka skruuvia tai golfia.  Näitä samoja ihmisiä löytyi myös kuntoilemasta ja hoitoja saamasta, isovanhempien ja lastenlasten leiriltä tai vaikkapa joulun vietosta. Mutta yleensä kuntoilulomalla olija ei kieltä opiskellut, tai lastenlastensa kanssa leireilevä järjestöpykälistä piitannut.  Silti he kaikki olivat omalla tavallaan asioista kiinnostuneita, matkustamiseen halukkaita, ulospäin suuntautuneita.

Itse en osaa vanhuuttani ajatella sillä tapaa. Harjattulaan tuskin menen, sellaiset yhdessä tekemiset eivät kiinnosta. Haluan tehdä asioita itsekseni ja omaan tahtiini. Ihan kauhistuttaa sellainen vanhainkotiajatus, jossa kaikki herätetään samaan aikaan, istutetaan tuolijumppaan tai television eteen ja illalla nukkumaan. Ettei saisi itse päättää, milloin nousee ja mitä tekee. Ruoka-ajat ymmärrän, eihän ruokaa voi koko ajan pitää tarjolla, mutta pitäisi olla oikeus päättää, syökö vai ei. Ja kaikkia ei kiinnosta Kauniiden ja rohkeiden katsominen tai muu yhteistoiminta.

Markus Kajo kiteytti asian hyvin pakinassaan Pakkovanhuus:
"Minä odotan innolla eläkeikää. En muussa mielessä, mutta siinä mielessä, että silloin pääsen tappelemaan. Minä nimittäin inhosin pannulappujen virkkaamista jo kouluaikana. Ja kun tulee eläkeikään, niin ne todennäköisesti yrittävät survoa linja-autoon ja viedä jonnekin terapiaan virkkaamaan pannulappuja tai tekemään kävyistä tonttuja tai pelaamaan polttopalloa yhdessä muiden vastahankaisten pirujen kanssa. Mutta minähän en vapaaehtoisesti lähde. Silloin kun olisi aikaa lueskella ja olla vain ja katsella ikkunasta; oikein nousta puoli seitsemältä varta vasten vahtimaan, miten nuori polvi painaa tuiskun ja hyyhmän keskellä töihin. Niin silloinkaan ei saisi sitä tehdä, vaan pitäisi vanhana nöyrtyä ja ruveta sosiaaliseksi ja tanssia tiputanssia terapiassa tai kiskoa päälleen sukkahousut ja balettihame ja mennä leikkitädin opastuksella selkä kyyryssä joutsenlampea, muiden vanhusten paukuttaessa kämmeniään vastakkain sen leikkitädin iljettävän tambureiinin säestyksellä ja itsekin joutuisi vuorollaan räikyttämään sitä tamburiinia ja tanssimaan kuin Salome, vaikka olisi vanha ja se näyttäisi irvokkaalta. Ja metronomia se kuukausipalkkainen leikittäjä käyttäisi myös ja olisi tekopirteä kaikille. Minä kyllä puren, jos yrittävätkin tulla motivoimaan ja aktivoimaan ja syöttämään terveysleseitä ja kysymään, että tulikos meiltä tänään kakka."

Kyllä olen samaa mieltä Kajon kanssa tuosta pakkopomputtamisesta. Ei sellaista kukaan kestä. En minä ainakaan!

Jos terveenä saan pysyä, niin kotona tahdon asua. Ihan hyvä asia se, että nykyään vanhuksia yritetäänkin enemmän patistaa kotona asumiseen. Ja useimmat siellä varmaan tahtovat ollakin, jos vain suinkin mahdollista.  Oma tahto ja oma rauha. Oma koti. Sitä minä toivon vanhuudelta.